Google-haut

Google-haut

perjantai 15. syyskuuta 2017

Pari sanaa rohkeudesta

Minä käskin itseäni kirjoittaa pari sanaa rohkeudesta.

Kirjoittamisen sijaan olen tehnyt kaikkea muuta kuten tiskannut, laittanut pyykkikoneen päälle ja odottanut, että se on valmis, seissyt parvekkeella, tuijottanut minttuani, koskenut minttuani, nostanut minttuni ilmaan ja laskenut alas. Lisäksi olen imuroinut, nähnyt ystäviäni ja yhden metsäkauriin, kävellyt metsässä ja tullut neljä vuotta vanhemmaksi.

Aika vierii niin nopeasti, kun pitäisi kirjoittaa rohkeudesta. Rohkeus on vaikea sana, koska se merkitsee niin eri asioita meille.

Joidenkin mielestä minä olen rohkea, kun puhun vaikkapa vaginapieruista ja nännikarvoista. Omasta maailmastani käsin jutustelen ihan arkisia ja tavallisia asioita. On helppoa istua koneen ääreen ja naputella koneella sanoja tai haastattelussa kertoa rehellinen vastaus rehelliseen kysymykseen. Minulle ei nouse puna kasvoille eikä sydän hakkaa rinnasta ulos näiden aiheiden takia.

Mutta oikeastaan kaikkea muuta jännitänkin. Kaikkea. Jännitän elämää. Esimerkiksi tänään näin hiekkatiellä ison toukan. Halusin pelastaa sen, ettei kukaan tallaa sitä. Yritin pienellä tikulla saada kaveria kerälle ja sitten nostaa ruohon sekaan, mutta se oli tietysti ihan paniikissa ja sätki henkensä edestä tikkuni takia ja sen takia, että koirani kuono oli aikalailla siinä kiinni. Olin varma, että toukka hyppää kohta ilmaan kasvoilleni, virtsaa niille ja huutaa kirosanoja ivallisesti.

Onneksi niin ei käynyt. Kun olin saanut toukan pelastettua pusikkoon, kokeilin kädellä sydäntäni, joka oli vaihtanut rintakehässä paikkaa toiselle puolelle. Miten jännittävä viisiminuuttinen.

Sama jännitys puskee päälle, kun pitäisi puhua omista tunteista kasvotusten sellaisen ihmisen kanssa, jolle asia on relevantti, koska siinäkään ei voi tietää, hyppääkö toinen kasvoille ja virtsaa ja kiroilee.

Mutta rohkeutta onkin monenlaista.

Kohtaamme lähes joka päivä jotain, mikä vaatii rohkeutta, mutta emme vain huomaa sitä. Näemme usein vain lopputuloksen. Vielä useammin näemme epäonnistumisen - emme sitä, mitä tapahtui juuri ennen. Kun sykkeet nousivat. Kun yhtäkkiä sanoimmekin jotain. Kun jätimmekin sanomatta. Kun siirryimme syrjään. Kun otimme tilaa itsellemme.

Lähdemme sivupoluille hymyssä suin, mutta kun tulemme takaisin päätielle yltä päältä mudassa ja naarmuilla ja kyyneleet poskilla, emme enää muista, miten rohkeaa oli kävellä siellä, missä kukaan ei ollut vielä kävellyt. Meitä vain harmittaa ne naarmut.

Siksi haluaisin nyt muistuttaa jokaista, että sinä olet ihan hirveän rohkea. Usko pois. Olet vain unohtanut sen kaiken tämän kiireen ja suorittamisen ristitulessa. Seuraavan kerran, kun katsot itseäsi peilistä, hymyile ja sano, että hei kuules sä olet ihan sikke rohkea, kiitos siitä, sun kanssa on kiva tallustaa tätä elämää.

Näillä eväillä viikonloppuun. Pus!

perjantai 8. syyskuuta 2017

Peräreikäleipä

Sitä mietin toisen kirjani nimeksi, mutta onneksi otsikon keksiminen on kustantamon homma eikä minun.

Viime viikolla kävin pitkän harkinnan jälkeen ostamassa itselleni sängyn, joka tulee vasta monen viikon kuluttua kotiini. Nykyisen vanhan sänkyni ostin lukioikäisenä Heinolasta. En muista, oliko siellä huonekaluliike vai ostettiinko kaikki jonkun takakontista. Joka tapauksessa maksoin sängystä 1000 markkaa, jotka olin säästänyt paistamalla hampurilaisia Heinolan Mäk Donaltsissa 6,25 euron tuntipalkalla. Joskus tein ylitöitä ilman taukoja ja sain kiitokseksi hampurilaisen. Hyviä aikoja.

Vanha sänkyni on palvellut minua hyvin, tosin viimeiset pari vuotta olen öisin tuntenut pussijousitetut vieterit perseessäni. Se on ollut oikein mukavaa, mutta mikäli haluan hallita sulkijalihaksiani vielä 10 vuoden kuluttuakin, on parempi hyvästellä sänky. Ehkä pidän pari vieteriä kuitenkin.

Minulla taitaa olla joku anaalifiksaatio, mietin usein, kun luen tekstejäni. Ei se mitään, sanon sitten itselleni. Olet hyvä sellaisena kuin olet, jatkan.

Huomenna vedän sukkahousut jalkaan ja mekon päälle ja salakuljetan anaalini Seksologisen seuran 20-vuotisjuhliin.

Nyt lopetan kirjoittamisen.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

tiistai 22. elokuuta 2017

Syksy ei saavu koskaan

Olen odottanut syksyä nyt jo viikon. Olen maannut paikallani viltin alla. Välillä olen seissyt hellan ääressä ja keittänyt vettä, josta voin tehdä teetä, mitä en halua juoda. Juon vain kahvia.

Se ei tule. Minulla on hiki koko ajan. Yhdeksän aikaan illalla näen ulkona vielä eteeni, naapurit eivät ole muuttunut tummiksi hahmoiksi pimeydessä, joihin törmäämistä pitää vältellä kuin jossain videopelissä. Huoh.

Olen yrittänyt katsoa kauhuelokuvia ja murhamysteerisarjoja, mutta pelkotilojeni syntymistä häiritsevät ulkoa kuuluvat lasten leikkimisen äänet sekä jatkuvat grilli-ilottelut ja puheensorina. Kello 19.00 pitäisi jokaisen vaipua oman kotinsa keinovalaistukseen eikä "ottaa viimeisiä irti tästä loppukesästä". Miten voin luoda itselleni traumoja ja painajaisia, jos elämä jatkuu näin?

Parvekeyrittini eivät kuole vaan elävät elämänsä tuuheinta ja hedelmällisintä aikaa. Aina, kun vien biojätteen pois, katselen parvekkeella olevaa minttuani ja basilikaani aggressiivisesti. Joka ikinen päivä joudun keksimään jotain ruokaa niiden kanssa. En jaksa enää. Haluaisin jo syödä viikko sitten ostamani einekset, mutta onneksi ne säilyvät tammikuuhun 2018. Silloin on varmasti jo syksy.

Ulko- ja sisäliikunnan lopetin hyvissä ajoin 1.8.2017, koska arvelin säiden huonontuvan minä hetkenä hyvänsä ja jumppasalien täyttyvän yli-innokkaista ihmisistä.

En tiedä, mitä tehdä. Olen arvioinut sään väärin, ja se hävettää. Minulle tulee tästä kaikesta huono itsetunto.

Kauanko tätä pitää vielä jaksaa?

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Mitä teet, kun tunnet olosi yksinäiseksi?

Sain tällaisen kysymyksen ja siitä tein videon. Olkaa hyvä!



tiistai 8. elokuuta 2017

Kaikki palaa alkuun

Kello on nyt 20.53 ja laitoin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kattolampun päälle, jotta näen kirjoittaa. Se tarkoittaa, että syksy tulee ja että osaan käyttää valokatkaisijaa.

Kuuntelen tunnelmaan sopivaa kappaletta Spotifystä. Se on Silta-sarjan tunnari, Choir of Young Believersin Hollow Talk. Erityisesti tykkään koko kappaleesta, mutta osaan laulaa siitä vain yhden kohdan, ja se menee näin: "And everything goes back to the beginning." (Luulin pitkään, että kappaleessa lauletaan tanskaa paitsi että välillä vähän englantia "up in the ass"-tyylisesti jotain sinnepäin, mutta ei, kyllä se on kokonaan englantia.)

Kiinnitin tuohon kohtaan huomiota, sillä mielestäni asiat menevät aina alkuun, takaisin jonnekin, mistä ne ovat lähteneet jolkottelemaan teille tietämättömille. Me ihmiset kohtaamme uusia tilanteita ja tunteita, opimme elämästä joka päivä. Käymme henkisesti ja fyysisesti paikoissa, joista jää muistoksi arpia ja timantteja, joskus tyhjät kädet. Sitten kuitenkin lopulta palaamme sinne, mistä olemme lähteneet. Olemme ehkä vähän muuttuneet, joskus paljonkin, mutta silti tulemme takaisin omana itsenämme.

Käymme ihmissuhteissa. Vierailemme tunteissa. Lähdemme usein mahtipontisesti, reppu täynnä tavaraa, torvet soiden. Tulemme takaisin, joskus vuosienkin päästä, ryytyneenä mutta usein helpottuneina. Tulemme takaisin vihasta ja katkeruudesta, rakkaudesta ja ilosta. Tulemme pois peloista.

On olemassa keskipiste, jossa meidän ei tarvitse nojata mihinkään, jossa ei tarvitse ottaa tukea mistään tai pitää kiinni.

Paikka, jossa voimme hetkeksi laskea irti kaikesta. Se voi tuntua pelottavalta paikalta, koska usein siellä ollaan vähän uupuneina kaiken sen ryytymisen jälkeen. Ja koska siellä ollaan aina yksin.

Mutta ei tarvitse olla huolissaan. Se on oikeasti tosi turvallinen paikka. Se on sinun paikkasi. Se olet sinä. Sinä olet universumi ja avaruus. Sinä olet koti.

Joten mieti tarkkaan, ketä lasket sisään. Ja muista lukita ovi, kun taas jaksat lähteä seikkailulle. Muista, kuka olet. Kun et kadota reissussa itseäsi, kotiintulo ei tunnu niin pahalta.

Ihanaa elokuuta, antaa syksyn tulla.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Aikuistumisen kynnyksellä

Olen edennyt henkisessä kypsymisessäni siihen pisteeseen, että ostin itselleni vyölaukun. Koirani rupesi irvistelemään ihan holtittomasti, kun kiristin laukun vyötärölleni. Hän kai toivoi, että pakkaan sinne tavarani ja muutan vihdoinkin pois.
En aio muuttaa koskaan pois. Varsinkaan nyt, kun vasta eilen tajusin, että parvekkeenoveni on ollut auki viimeiset neljä vuotta. Olen aina kuvitellut, että ovi on lukossa, kun kahva on alhaalla. Mutta ilmeisesti ovessa on kahva toisellakin puolella, ja se on ihan yhtä toimiva kuin sisäpuolella olevakin. Se on se pieni nappula siinä kahvan yläpuolella, jolla oven saa lukkoon. Tiedoksi vaan muillekin peräreiättömille palleroille, joiden Muumitaloa ei lukita yöksi.

Insta Storieni seuraajat tietävätkin jo, että olen ruvennut purskuttelemaan kookosrasvaa suussani aamuisin 15 minuuttia, koska se valkaisee hampaita ja pitää suun terveenä muutenkin. Näin luin internetistä. Uskon kaiken, mitä luen. En yleensä pysty tämänlaisiin ylimääräisiin pitkäkestoisiin suorituksiin, mutta koska haluan nyt onnistua, sanoin itselleni vihaisesti, että kännykkää saa näprätä vasta, kun lasti on suussa. Näin aamut menevät kivasti.

Nyt Instagarmissa kaikki kyselevät minulta asioita purskutteluun liittyen. Ei välttämättä kannata. Minä en tiedä yhtään, mitä olen tekemässä. Itse kirjoitin ensin "google" tuonne yläriville ja sitten hiiren vasemmalla napilla painoin ja laitoin "kookosrasvan purskuttelu" siihen yhteen kohtaan ja luin kaiken ja uskoin. Suosittelen tätä taktiikkaa kaikille, joilla on kysymyksiä ja huolia.


Mukavaa viikkoa!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Uusi vuosirengas

Kuluva vuosi on ollut elämässäni monin tavoin poikkeuksellinen. Kirjan julkaiseminen oli minulle tosi iso juttu, jota en oikein vieläkään käsitä. Vielä vähemmän käsitän, että kirjoitan nyt toista kirjaa. Suurin muutos kuitenkin on ollut se, että jokin iso raskas taakka, jota olen kantanut mukanani teini-iästä saakka, on pudonnut selästäni.

Viime kesänä koin elämäni ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu, kun mieltä painaa sydänsuru tai ahdistus, ja tuo murhe jää kotiin, kun tekee jotain muuta eli näkee ystäviä, käy uimassa tai kiipeilemässä. En ole koskaan aikaisemmin pystynyt siihen, vaikka kuinka olen työstänyt milloin mitäkin kriisiä ja milloin kenenkin kanssa. En ole koskaan aikaisemmin pystynyt jättämään taakkaa kotiin. Se oli palanut minuun kiinni.

Elämä on raskasta elää sillä tavalla. Kun kivatkin jutut tuntuvat vaikeilta jaksaa.

Mutta nyt voin sanoa, että vuosien työ on vihdoinkin alkanut tuottaa tulosta. Tunnelukot paukkuvat ja vanhat ajatuspolut kasvavat heinää, sillä olen löytänyt uusia teitä.

Ihan kuin teininä olisin lähtenyt väärään metsään ja pysynyt siellä kadoksissa liian kauan.

En halua enää sellaista sekamelskaa elämääni täyttämään. En halua kuunnella sitä vihapuhetta itseäni kohtaan, jota mieleni suolsi.

Haluan opetella rakastamaan ja kunnioittamaan omaa kehoani ja ajatuksiani. Toivon joku päivä löytäväni sellaisen kumppanin, joka kunnioittaa niitä yhtä paljon ellei enemmänkin. Haluan aloittaa seksielämäni uudestaan uuden ihmisen kanssa uudella tavalla itseäni kuunnellen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta.
 
Voimia ja rakkautta kaikille myrskyihin ja sateenkaariin. Tiedän, miltä tuntuu, kun ulospääsyä tai helpotusta pahaan oloon ei tunnu tulevan mistään eikä mitenkään. Mutta koita jaksaa, olet mieletön ja vahva tyyppi. Sinua tarvitaan tähän kaoottiseen maailmaan tuomaan lämpöä.

Elämä on kieltämättä välillä aika perseestä, mutta onko se sittenkään niin huono asia. Perseet ovat kuitenkin aika kivoja.

Pus.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Aurinkoisen kesäpäivän terveiset

Istun tässä koneen äärellä melkein joka ikinen päivä. Joskus tulee tekstiä jonnekin paikkaan, joskus ei minnekään. Enimmäkseen aina on halu kirjoittaa, mutta välillä en tiedä, mistä ajatuksestani ottaisin kiinni, mitä niistä lähtisin työstämään ja mihin reikään.

Ottaisinko siitä ajatuksesta kiinni, että varasin talvelle määmatkan? Vietin eilen kolme tuntia katsellen Thaimaan Khao Lakin hotellitarjontaa ja valitsin lopulta sellaisen, jossa on "runsas aamiainen". Painun sinne, mistä hedelmät tulevat ja syön niitä niin paljon, että kieltä kirvelee saatana.

Toisaalta olen miettinyt tänä aamuna sitä, että olin eilen ystäväni luona Dada-koirani kanssa piereskelemässä niin suurieleisesti ja voimakkaasti, että kaverillani puhkesi atooppinen ihottuma ja hänen parveketomaattinsa kuolivat. Mutta ainahan minä niin teen.

Välillä olen pohtinut kirjan kirjoitusprosessin perkeleellisyyttä. Tällä hetkellä odotan, että kustannustoimittajani saapuu kesälomalta takaisin sorvin ääreen, jotta voin lähettää tekstirääpäleeni hänelle ja sanoa "tee tästä erinomainen, kiitos". Hän ei tiedä tätä vielä. Hän on toistaiseksi onnellinen ja rentoutunut reipas ihmisyksilö.

Olen koko kesän yrittänyt rakentaa itselleni jotain kirjailijaidentiteettiä, jotta osaisin elää hyvin ja esimerkillisesti, mutta on kyllä vaikeaa tämä. Minulla ei ole mitään hajua, mitä kirjailijan kuuluu tehdä elämällään. Toistaiseksi olen istunut kotona kyniä terottaen ja esitellyt klitoristani kaikille, jotka ovat erehtyneet soittamaan ovikelloani. ("Huora", huutaa koirani vieressäni nyt, mutta ei välitetä hänestä.)


Jatkakaamme sunnuntaita eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kesäterveiset

Heipä hei kaikki ihanat panomiehettt!

Täällä on ihan mahdoton kiima päällä. jaihsiaohdsa. Olen turvonnut ja halukas nyt ainakin pari päivää. Otan kenet tahansa ja missä tahansa. Ei ehkäisyääää. oasijdo.

-----

Äh. Kävin vessassa ja sillä aikaa Dada-koirani pääsi läppärille vähän kirjoittelemaan. Hän on ollut vähän masentunut, kun kaikki ovet ovat kiinni eikä ulospääsyä ole. Haikailevasti hän katselee ikkunasta poikakoiria, jotka juoksevat tuolla pihalla muna paljaana karvaiset kassit viuhuen. Itkemistä on kuultu.

Minä ymmärrän ja sympatiseeraan häntä. Tinderistä loppuivat miehet ennen kuin ehdin sydäntä painaa yhdellekään.

Joskus pienenä haaveilin, että minusta tulisi hyvä nunna, mutta se varmaan johtui Sound of Music -elokuvasta, jonka lainasin kirjastosta ja katsoin seitsemän vuorokauden aikana 12 kertaa. Ajattelin ehkä, että jos alan nunnaksi ja sitten karkaan laulamaan Heinolan lintutarhalle, saan seitsemän lasta synnyttämättä ja äreän jodlaavan miehen vielä kaupan päälle. Nyt harmittaa, etten kokeillut. Minun ja koirani kohtalo on ulista ikkunanraosta pillu paljaana miesten perään. Kai siitäkin jonkun musikaalin saisi.

Eli täällä kaikki sittenkin aika kadehdittavan hyvin. Kesäpäivät vietän katsoen omia Insta Storejani uudelleen ja uudelleen. Kyllä on elämä hienoa.

Ihania valoisia päiviä teille kaikille.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Rakkauden kesä 2017

On heinäkuu.

Ei ole.

Lähden huomenna Kuopioon ystäväni häihin. En ole koskaan ollut Kuopiossa. Katsoin kartasta, että pitää matkustaa ihan hirveästi ylöspäin, melkein taivaaseen asti, että on perillä. Siellä ihmiset puhuvat oudosti ja näyttävätkin varmasti erilaisilta kuin me saastuneen Itämeren raiskaamat etelän ihmiset.

Jääkaapissani on paljon eväitä junamatkaa varten. Kunhan muistaisin vielä juhlavaatteetkin ottaa mukaan. Näen Sauronin silmälläni, miten saavun kylläisenä hääpaikalle kotikalsareissani ja sanon kaikille, että ihan on sellainen tunne kuin olisin unohtanut jotain.

Olen nyt viikon kävellyt kotona korkokengissäni, jotta jalkani tottuisivat niihin vuoden tauon jälkeen. Minusta tuntuu, että näytän kävellessäni pululta mutta ei se mitään. Erityisen omituista on käydä vessanpöntöllä. Polvet yltävät melkein suuhun asti, selkä menee köyrylle ja pissan lentosuunta kääntyy kaakkoon. Kun pesen hampaita korkokengät jalassa ja kuuntelen herutusmusiikkia, tunnen olevani seksikäs. Voi pyörittää peppua ja vatkata kättä edestakaisin suun edessä samalla, kun valkoista valuu suupielistä.

En malta odottaa häitä! Kahteen päivään en ole saanut mitään aikaiseksi, koska jännitän jo valmiiksi kaikkea. Onkohan eväitä tarpeeksi, mietin öisin enkä nuku. Se johtuu siitä, että söin niistä puolet jo eilen. Päivisin mietin sukkahousujen hajoamispotentiaalia.

Mutta minä selviän kyllä tästäkin koitoksesta, koska olen itsenäinen vahva nainen.

Ihanaa, kun ihmiset juhlistavat rakkauttaan. Sillä on hyvä aloittaa heinäkuu. Pus.