Google-haut

Google-haut

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Mistä ammennat kaiken positiivisuuden, kun kaikki on ihan paskaa?

Mistä ammennat kaiken positiivisuuden, kun kaikki on ihan paskaa?

Kiitos kysymyksestä ystäväiseni. Minulla on siihen kolmen kohdan menetelmä.

1. Hyväksyminen, osa 1. Annan itselleni luvan voida huonosti, olla väsynyt tai vihainen tai mitä ikinä. Itken tarvittaessa niin, että jokaisesta naamareiästä valuu eritteitä, ja vähän muistakin rei'istä. Jos taas olen vihainen, käytän energian hyödyksi. Kiukuspäissäni (ja kiimassa) saan vedettyä vaikeimmat kiipeilyreitit, myös suosituimmat tekstini olen kirjoittanut vihaisena, ai että. Viha on niin kiva asia, kun ymmärtää käyttää sitä oikein. Näissä tunnehommeleissa minua auttaa hirveästi se, että olen käynyt terapiassa ja oppinut ymmärtämään tunteitani ja tiedän abauttiarallaa, kauan ne kestävät ja mitkä eri vaiheet niihin kuuluvat. Joskus tunteet ehtivät juurtua kiinni aika tiukasti, ennen kuin tajuan, että hitto, teen jotain sellaista, mikä aiheuttaa minulle enemmän pahaa oloa kuin hyvää. Silloin pitää myös antaa itselle enemmän aikaa niiden juurien repimiseen ja pilkkomiseen. En pääse tunteita pakoon yhtenäkään päivänä enkä sekuntina, mikä on hyvä, sillä sitten kun pääsen, olen kuollut. Uskon, että kuolleena on aika vaikeaa olla positiivinen, ellei pääse vittuilemaan kummituspäissään ihmisille.

2. Hyväksyminen, osa 2. Kera mutruhuulin ja otsarypyin hyväksyn sen, että asia on niin kuin se on. On juttuja, joihin voin vaikuttaa, ja sitten otan yhden askeleen kohti tuota päämäärää. On juttuja, joihin en voi vaikuttaa, mikä on itse asiassa myöskin aika helpottavaa. En voi kontrolloida koko maailmaa. Tämä auttaa ainakin meikeläistä oikein kivasti oppimaan kärsivällisyyttä ja keskittymään niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa. Usein ainoa asia, josta olen varma, olen minä itse, ja kun ottaa huomioon, miten pihalla olen itsestäni suurimman osan ajasta, voin löysin rantein laskea irti kaikesta. Elämä on sekamelska.

3. Huumori. Kun vaiheet yksi ja kaksi on suoritettu, voidaan siirtyä miettimään, minkä vitsin tästä voisi murjaista. Minä luon jatkuvasi mielessäni tarinaa omista sekoiluistani. Esimerkiksi erään kerran olin vihainen miehelle ja näytin hänelle keskisormea. En vieläkään ole antanut sitä anteeksi itselleni. Siksi joka aamu auringonnousun aikaan huudan parvekkeeltani "Olen syntinen huora!" ja annan sormelleni kymmenen raipaniskua, ja aina lauantaiöisin keskisormennäyttämisaikaan klo 02.03 uhraan rituaalisesti banaanikärpäsen. Elämä on niin ihanaa. <3

Positiivisuus ei mielestäni ole mitenkään helppo ja yksinkertainen asia vaan vaatii aina työstämistä, rutistamista ja puskemista. Erityisesti se on hankalaa, koska valittaminen on niin kivaa. Siksi on vaikeaa välillä nähdä hyviä puolia asioissa, jotka ovat mielestäni kertakaikkisen persiillään (eivät välttämättä oikeasti, meillä on täällä Suomessa asiat aika helvetin hyvin). Mutta kun noudatan tuota edellä mainittua kolmiyhteyttä, pystyn hyväksymään elämän kertakaikkisen persiyden. Silloin olo helpottuu ja kevenee, ja sitten voikin aloittaa kaiken taas alusta.

Pus.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Viikkokatsaus

Hei.

Ei ole tullut kirjoittamisesta mitään tällä viikolla. Tipu-suru iski päälle, ja olen itkenyt sopivasti joka päivä sunnuntaista alkaen. Olen itkenyt ikävää ja kaikkea muutakin siinä samalla, kuten muun muassa sitä, miten huomaavainen olinkaan itselleni Lidlissä maanantaina, kun ostin pakastimeen kaksi pitsaa, mikäli ruoanlaitto ei innosta. En ole syönyt niitä vielä, mutta joka kerta, kun avaan pakastimen, tulee pieni itku. Eikä edes kuukautisten laskettu aika ole vielä moneen viikkoon.

Eilen istuin tunnin koirapuistossa uudessa kolmen euron kirpparilöytötakissani, ja oli muutakin päällä. Oli minulla koirakin mukana siellä, mutta hän istui koko sen ajan vieressäni ja ihmetteli, että miksi istut siinä senkin huora (Dada on kova kiroilemaan). Lähdimme takaisin kotiin istumaan, kun en enää jaksanut kuunnella sitä huorittelua.

Hitaalla olen. Nukun yöunet ja päiväunet sekä pienet iltaunet ja aamu-unet. Painajaisia näen kivasti. Välillä seikkailen lumimyrskyisessä Thaimassa, ja sitten toisinaan olen hikisen raivoavan miehen kanssa treffeillä. Nämä unelmat johtunevat siitä, että haikailen uudelle Aasian määmatkalle talvella, ja Tinderissä sipaisen kuvia vasemmalle eri biisien tahtiin ja testailen, kuinka monta ruksia ehdin minuutissa naputtaa. (Olen unohtanut laskea, mutta kovaa on menty.) Yritän saada ajatukset muualle, ja näemmä olen onnistunut loistavasti, kun pitää joka yö prosessoida näitä yrityksiä kahdeksan tuntia.

Kakkani on lakannut kellumasta, mistä tulikin mieleeni, että olin tänään Stadikalla uimassa ensimmäistä kertaa vuoteen. Oli kyllä niin ihanaa. 1,3 kilometriä humahti hetkessä ja enemmänkin olisi mennyt, mutta olin ottanut niin paljon eväitä mukaan, että piti mennä äkkiä niiden luokse.

Olin naisten suihkutiloissa ainoa, jolla oli jalkakarvat häpykarvat napakarvat. En muistanut tehdä niille kotona mitään, koska on ollut kiire itkeä pakastepitsoja. Mutta ei se mitään. Uskon nimittäin vahvasti, että jos karvalta kysyttäisiin, ei se mitään viemärihommia haluaisi. Karva tykkää, kun se voi kylmässä tuulessa vähän kosteana nousta pystyyn.

Näillä eväillä tähän viikkoon. Pus.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Börniksen eri vaiheet

Nostan tämän tekstin ylemmäs, koska siitä on nyt abauttiarallaa kaksi vuotta, kun väsähdin tyystin. 
 

Moi!

Ette ikinä arvaa. No ehkä arvaatte. Ette arvaa. Ai mitä?

No sitä, että börnis alkaa ihan tosissaan olla takanapäin. Vaikka eihän se koskaan lähde pois minusta. Siellä se on muistona ja aina läsnä, sillä en voi irrottaa tunnollisuutta pois persoonastani enkä haluakaan, mutta ehkäpä opin elämään sen kanssa - en enää luhistu vaan voimistun.

Ajattelin kirjoittaa, miten börnikseni eteni. Ehkä se auttaa jotakin, joka pyörii samojen asioiden äärellä. Vaikka tietysti jokaisen oma historia vaikuttaa siihen, kuinka kauan kaiken maailman börnikset ja hörnikset kestävät. Minä olen käynyt nuorempana läpi jotain pahempaa kuin tämä, joten olen päässyt börniksen käsittelyssä suht helpolla. Nykyään nimittäin ymmärrän tunteita paremmin. Osaan ottaa tunteen käteen ja katsella sitä. Ymmärrän, ettei paha tunne tarkoita mitään eikä se ole vaarallinen. Ymmärrän, että se menee ohi. Tiedän, miten tunne toimii kehossani. En pelkää sitä.

Mainittakoon vielä, että en syönyt lääkkeitä, sillä halusin selvittää, mikä päässäni on vialla. (Vastaus on, että olen liian tunnollinen, en ole tyytyväinen mihinkään, mitä teen, koska ajattelen, että asiat voisi aina tehdä paremmin, ja otan liian monesti vastuun muiden hyvinvoinnista ensin - ja vasta sitten omastani, jos edes muistan. Namaste. Yolo. Näillä mennään. En tarkoita lääkkeettömyydellä kuitenkaan sitä, että se sopisi kaikille, mutta minulle se oli parempi vaihtoehto.)

Ensimmäinen kuukausi

1. Lyyhistyminen. Romahdus. Väsymys. Tässä vaiheessa ei pääse sängystä ylös. Kehossa tuntuu siltä kuin olisi 42 astetta kuumetta, vaikka ei ole yhtään.

2. Kauhu. Paniikkikohtaukset ja ahdistus. Tuntuu, että on hullu. Tuntuu, että kuolee tähän paikkaan.

3. Ymmärrys, mistä on kyse. Päivät ovat suossa tarpomista. Kaikki tekeminen ahdistaa ja tuntuu liian raskaalta. Viisi minuuttia kävelyä ulkona tuntuu maratoonilta. Pulssi on korkea, hengitys pinnallista, pyörryttää.

4. Ulkoruokinta. Ei tule kuuloonkaan, että jaksaisi laittaa ruokaa itselle. Vatsa on kipeä, koska se on täynnä ilmaa vääränlaisesta hengityksestä.

5. Asiat täytyy tehdä väkisin, koska mitään ei haluaisi eikä jaksaisi tehdä, mutta yksinoleminen pelottaa, koska muuten ajatukset valtaavat pään.

6. Jaksoin tehdä yhden asian päivässä, esim. käydä kaupassa, nähdä kaveria, kiipeillä, tiskata, pestä pyykkiä, soittaa puhelun. Mutta iltaisin en jaksanut enää pestä hampaita, koska olin niin väsynyt.

Toinen kuukausi

7. Opettelin pysäyttämään ajatuksiani. Pakotin itsensä ajattelemaan vaikka koiranpaskan keräämistä mieluummin kuin sitä, mitä pääni oikeasti suoltaa. Laskin pihapuun lehtiä. Lauloin jotakin voimauttavaa biisiä taukoamatta ääneen, jotta en ajattelisi mitään.

8. Jaksoin tehdä kaksi asiaa päivässä. Vaikkapa nähdä kaveria työpäivän jälkeen. Mutta vain kerran viikossa.

9. Yksi hyvä iltapäivä ilman ahdistusta, mutta muuten ahdisti kivasti koko ajan. Heti aamusta ahdisti ja iltaan asti ahdisti.

10. Ei itkettänyt vieläkään. Mitään ei purkautunut. Masturboin väkisin, mutta tuntui kuin hinkkaisin kyynärtaivetta. Tai ei, sekin olisi tuntunut paremmalta.

Kolmas kuukausi

11. Alkoi vituttaa ihan kaikki asiat maailmassa. Mutta se teki onnelliseksi. Se oli ensimmäinen oikea arkinen tunne, jonka koin pitkään aikaan.

12. Oma ääni tuntui tulevan kaiuttimista ja kaikki, mitä itse sanoin, vitutti rankasti.

13. Jaksoin vihdoin taas juosta ja uida. Uidessa tosin pelkäsin vetäväni vahingossa keuhkoihin vettä, sillä edelleen tuntui, etten hallitse kehoani. Mutta koska Stadikalla oli aina niin paljon jengiä, ajattelin, että joku huomaa minut pohjasta nopeasti enkä kuole.

14. Yritin liikkua vähintään 4 päivänä viikossa max. 30 minuuttia niin, että sykkeet olivat koholla. En aina tosin jaksanut.

15. Yhtenä iltana panetti. Masturboin ja itkin onnesta.

Neljäs kuukausi (nyt)

16. Naurattaa. Kaikki asiat naurattaa. Kaikki nekin, jotka ovat menneet päin persettä.

17. Oman elämän näkee kirkkaammin. Ihmissuhteet näkee kirkkaammin. Minulla oli semmoinen pieni etäsuhteen tapainen juttu käynnissä, mutta börniksen jälkeen ymmärsin, ettei se toimi. Minä en ollut oma itseni hänen seurassaan. Börniksen aikana olin liian väsynyt ymmärtämään sitä.

18. Panettaa. Voi jeee! On ihanaa, että on pöksyt märkänä pitkästä aikaa eikä malta odottaa, että pääsee kotiin masturboimaan.

19. Normaali elämä tuntuu aivan saatanan upealta. Voi iloita kaikesta arkisesta. Jaksaa laittaa ruokaa, nauttia leikatun ruohon tuoksusta, kuunnella itkumusiikkia ja kyynelehtiä ja olla onnellinen, että vihdoinkin hanat ovat auenneet.

20. Jaksan taas kirjoittaa ja tehdä niitä asioita, joita rakastan. Opettelen ottamaan varovaisesti. En hötkyile. Kuuntelen itseäni koko ajan tarkasti korvat höröllä.

Parasta börniksen aikana on ollut se, etten ole kokenut syyllisyyttä siitä, etten jaksanut vastata viesteihin tai unohdin soittaa takaisin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että aina ei tarvitse olla olemassa muita varten. Aina ei tarvitse pelastaa muita.

En olisi uskonut vielä kuukausi sitten, että sanon näin, mutta börnis on yksi parhaista asioista, joita minulle on tapahtunut. Tiedän, ettei se ole vielä ohi ja tiedän, että tulevaisuudessa minun pitää olla todella varovainen. Mutta nyt ainakin tiedän.

Kannattaa ajatella henkinen murskaantuminen vaikkapa niin kuin jalasta olisi katkennut luu. Anna aikaa vuosi tai pari. Etene hitaasti. Vahvistu rauhassa. Opi elämään sen kanssa. Älä luovuta.

Toivottavasti tämä auttaa sinua, joka olet jossain siellä pimeässä vielä. Kaikki järjestyy. Minä lupaan.

Loppukevennyksenä vielä börnisnaama ja börnismaha (#finnishgirl #selfie #sexy #sixpack):



Ps. Kaksi vuotta on kulunut näiden kuvien ottamisesta eteenpäin. Vaikka tuossa tekstissä mainitsenkin olon helpottuneen neljässä kuukaudessa, kesti silti vielä ainakin vuoden saada stressireaktiot laantumaan. Stressi on nimittäin ollut 100 kertaa voimakkaampaa börniksen jälkeen. Kroppa ehtii reagoida ennen kuin ehdin rauhoittua.

Olen kuitenkin onnistunut pitämään kroppani suhteellisen rentoutuneessa tilassa jo pitkän tovin. Nykyään voin hirveän paljon paremmin, mutta minusta on tullut vähän varovaisempi. Se ei ole ollenkaan huono asia. Ehkä sillä tavalla se on vähän huono asia, että kaipaisin todella paljon toisen ihmisen lämpöä, kaipaisin rakkautta, mutta olen aika arka sitä hakemaan ja etsimään. Yksinäisyys on kurja tunne, vaikka tiedänkin sen menevän ohi.

Mutta en silti ajattele, etteikö se päivä koittaisi, että pääsen nuuhkimaan jonkun ihanan kainalokarvoja. Pitää vain olla kärsivällinen ja rohkea, kun aika on. :)

tiistai 30. toukokuuta 2017

Hyvästit ystävälle

Moikka!

Kaikki, jotka seuraavat minua Instassa, Facessa tai Kalliossa, tietävätkin jo, että jouduin viikko sitten jättämään hyvästit rakkaalle ystävälleni Tipu-dobermannille.

Tipulla oli jo pitkään ollut nisäkasvaimia, ja ne levisivät imusolmukkeisiin, jotka estivät nesteen kiertämisen kehossa. Pelkäsin hyvästejä pitkään ja itkin niitä etukäteen pitkin vuotta. Pelkäsin sitä, että pystynkö luopumaan, kun aika on, vai pitkitänkö lopetusta sen takia, että haluan hengata koirani kanssa vielä viikon tai pari lisää, vaikka sillä ei ole enää hyvä olla.

Tipulla ei näyttänyt olevan kipuja eikä se muutenkaan tajunnut, että lähtö lähenee. Se oli ihana hönökkä loppuun asti. Tipun aika olisi koittanut joka tapauksessa muutaman viikon sisään, joten päätös oli lopulta helppo. En halunnut, että se ehtii kärsiä yhtään, joten lopetus tapahtui muutaman päivän sisään siitä, kun neste alkoi kertyä Tipun takajalkaan.

Viimeisinä päivinä syötiin nakkeja ja jätskiä, pureskeltiin palloja ja nuuhkittiin pissaa ulkona rakkaudella ja hartaudella. Ystäväni kävivät kylässä jättämässä hyvästit Tipulle. Yhdessä itkettiin, ja Tipu tuijotti täpäkkänä, että lopettakaa se vollotus ja antakaa lisää nakkeja ja lihapullia.

Nyt meillä on ollut Dadan kanssa totuttelemista elämään kahdestaan. Kovin hiljaista on ollut. Dada ei oikein nukkunut kunnolla pariin yöhän, kun unikaveri oli poissa, enkä minäkään. Mutta me selvitään tästä ja ollaan onnellisia, että saatiin olla Tipun kanssa yli 10 vuotta. Ihan mahtavaa!


Henkilön Henriikka Rönkkönen (@henriikkaronkkonen) jakama julkaisu



Luopuminen rakkaasta on aina ihan tosi vaikeaa ja kamalaa, siitä ei pääse mihinkään. Mutta juuri siksi pitää opetella nauttimaan yhteisistä hetkistä, kun niitä vielä on jäljellä. On tärkeää pysähtyä miettimään, mitä hyvää voi tehdä toisen puolesta tänään. Miten voi piristää toista? Miten voisi antaa toiselle sellaisen pienen hetken, jossa hänellä on hyvä olla. Se ei ole itseltä pois. Itseltä pois on vasta sitten, kun toista ei enää ole, eikä toisen hyväksi voi tehdä enää mitään.

Siksi nyt on aika.

Rakkautta. <3

tiistai 16. toukokuuta 2017

Päivämeikkitutorial

Moikka!

Minä olen ehkä yksi maailman laiskimmista meikkaajista, vaikka naama punottaa ja on täynnä finnejä, paiseita, mustapäitä ja räkää. Hoidan tämän ongelman usein niin, etten katso peiliin.

Mutta joskus käytän meikkiä vähäsen. Tässä on yksi tosi helppo ja näppärä vinkki, miten saa kauniin päivämeikin, joka peittää finnit.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Kolme isoa asiaa on tapahtunut

Moi! Täältä tulee nyt viikkokatsaus Herniikan elämään viikon ajalta.

Kirjoitin lukujärjestykseeni, että päivitä blogia maanantaisin. Kirjoitin tämän jo kolme vuotta sitten, mutta jotenkin aina tulee tiistai ja jokainen tietää, että tiistaisin kaikki on jo liian myöhäistä, koska viikonloppukin on tulossa ja pyykit pesemättä ja sadetta luvassa.

Nyt kuitenkin sattui vahingossa maanantai ja tässä ollaan.

Kolme jännittävää asiaa on tapahtunut.

1. 

Aloitin työstämään #kakkosta eli jatko-osaa Mielikuvituspoikaystävälle (jota on myyty jo 25 000 kappeletta WHAAAAAAT). Kakkosen työstäminen on aina vähän jännittävää. Pitäisi nimittäin olla tosi rentoutunut ja luottaa siihen, että ihan sama, onko ykkönen vai kakkonen, kunhan työstäminen onnistuu, mutta ei se aina niin helppoa ole.

Olen istunut Kallion kirjastossa läppärini ja kahvitermarini kanssa ja jännittänyt sitä hetkeä, kun pitää mennä siihen yhteen ainoaan toimivaan vessaan, koska ei voi koskaan tietää, kuka sieltä tulee ulos, vai onko ovi jäänyt vahingossa auki ja siellä joku istuu pöntöllä muna kädessä. Minä en järkyty mistään, mutta jännittävää on ollut ja kaikkea nähty.

2. 

Olin Turun Akateemisessa lauantaina tunnin pituisessa seksikeskustelussa ihanien ihmisten kanssa eli Heli Heinon ja Nina Honkasen. Heli on kirjoittanut kirjan Venuksen vuosi, ja se kertoo vaihdevuosi-ikäisen naisen seksuaalisuudesta, ja Ninalta ilmestyi juuri Onnelliseksi-tietokirja, joka käsittelee seksuaalisuutta kohdusta hauta-arkkuun.

Minua ei sitten koskaan lakkaa jännittämästä kaikki asiat. Yritin siinä meidän haastattelun lomassa juoda vettä muovimukista, mutta se ei onnistunut, koska molemmat käteni tärisivät niin paljon, ihan kuin T-Rex olisi ollut tanssimassa ripaskaa selkäni takana. Yritin myös laittaa päätä kohti mukia (ajattelin, että voinko juoda kuin koirat), mutta niskani alkoi nykiä käsieni kanssa samaan tahtiin. Päätin olla juomatta, koska olen itsenäinen rohkea nainen.

Ali Helin otti pari kuvaa meistä. En ole ihan varma, mitä teen ja kenen kanssa, mutta sellaista elämäni useimmiten on.



Sain myös uusia ihania faneja, joista toinen on niinkin nuori kuin 76-vuotias! Ehkä maailman siisteintä. Terkkuja misukoille, ja kaikille muillekin, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan. <3


3.

Sitten lopuksi tietysti kaikkein tärkein, merkityksellisin ja suurin uutinen erityisesti Sinkkublogini kannalta. Tai sinkkuuteni.

Melkein nyt viikon ajan kakkani on kellunut.

Yritän aina paperilla peittää sen, mutta vessan vetämisen jälkeen aina joku pieni iivana siinä polskuttaa pinnalla. Tänään googletin, miksi kakka kelluu. Internetin mukaan ruoansulatukseni ei oikein toimi, vaikka olen todella terveellisesti syönyt. Tämä ehkä johtuu siitä, että on ollut niin jännittävä viikko ja yksi ilta itkin joogatessa tunnin vahingossa ja spontaanisti. En pysty välillä kontrolloimaan eritteitäni. Minä en kuitenkaan usko, että kelluva kakkani johtuu huonosta ruoansulatuksesta vaan siitä, että se haluaa takaisin sisälle lämpimään niin kuin meistä jokainen aina silloin tällöin.

Se haluaa takaisin kakkoseen.

Ja näin ympyrä sulkeutuu ja blogikirjoitus loppuu kolmosen kakkoseen.

Rakkautta teidän viikkoon! Toivon kaikkea hyvää teille.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Panojen määrä

Moi!

Sain lukijalta toiveen, että tekisin postauksen "panojen määrästä", ja tässähän se tulee. Olkaa hyvä. Ja ihan super ihanaa vappua kaikille! Rakastakaa läheisiänne ja kaukaisianne myöskin, kaikkia rakastakaa. <3



tiistai 25. huhtikuuta 2017

Muutokset järisyttävät elämää

Tosin minua järisyttää kaikki. Olen monesti sellaisessa iloisessa tärinässä ilman mitään järkevää syytä. Silloin ajattelen, että minua jännittää elämä.

Kerran pohdiskelimme ystäväni kanssa listaa asioista, joita jännitän, kun olin taas kerran istunut koko aamun jännäpaskalla. Olimme hetken hiljaa, repesimme nauramaan ja totesimme, että minun tapauksessani kannattaa kirjoittaa ylös ne asiat, joita _en jännitä_. Siitä listasta tulee lyhyempi.

Sellaisia asioita ovat muun muassa päiväpeiton ottaminen pois sängyltä iltaisin (päivällä vähän jännittäisi, olisi niin outoa), verhojen kiinni laittaminen iltaisin, hedelmien punnitseminen kaupassa Suomessa, bussissa istuminen, kun reitti on tuttu sekä tiskaaminen (kotona).

Ehkä juuri jännityksestä johtuen prosessoin asioita hitaasti. Minulle kuukausi on yhtä lyhyt aika kuin toiselle viikko. Viikko on minulle sama kuin toiselle yksi päivä.

Minusta myös vuosi on lyhyt aika. Vuosi on minulle neljä kuukautta: talvi kevät kesä syksy.

Luulen, että tästä hitaudestani johtuen olenkin särkenyt sydämeni pari kertaa aika napakasti. Kun tapaan jonkun kivan ja kiinnyn häneen, olen vuoden päästä ihan samassa tutustumisen jännähuumassa kuin ensimmäisen kuukauden aikana, vaikka mitään erikoista suhdetta ei olisi edes olemassa. Vuoden päästä se toinen, nopeampi ihminen on jo uudessa suhteessa, ja minä olen, että mitäs tässä oikein tapahtui näin äkkiä ja yllättäen.

Sitten prosessoin tällaista uutta jännittävää käännettä seuraavan vuoden.

Vähän häpeän tätä piirrettä itsessäni, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Ehkä pikkuisen olen tupannut syyttämään itseäni siitä, etten ole tajunnut mitään. Mutta olen aika anteeksiantavaista ihmissorttia, joten en liian kauan viitsi syytellä edes itseäni.

Olen hitauteni takia välillä aika peloissani, koska tiedän, että isot asiat ja erityisesti pienet asiat vievät minulta niin kauan aikaa pohdiskella ja toipua elämän jännityksestä.

Viime viikolla kuulin, että saan kahdeksi kuukaudeksi apurahaa uuden kirjan kirjoittamista varten. Vielä puoli sitten olin varma, etten kirjoita enää koskaan mihinkään yhtäkään sanaa. En ole koskaan elämässäni ajatellut, että kirjoittaisin kaksi kirjaa. Ehkä yhden, jos hyvä tsäkä käy. Mutta kahteen asti en ole osannut laskea. Enkä osaa oikein vieläkään.

Lisäksi kuulin, että Mielikuvituspoikaystävän pokkariversiota on myyty jo lähes 11 000. Se on ihan hirveän paljon.

Voitte siis kuvitella, miten paljon minua nyt jännittää. Aina, kun jotain suurta tapahtuu elämässäni, näen unia lapsuudenkodistani. Joka kerta palaan Heinolaan silloin. Niin nytkin. Viime yönä kirmasin raikkaissa Sinilähteen metsissä Dada-koirani kanssa. Se ei tullut kutsusta luokseni koska söi onnellisena kanadanhanhen poikasia.

Näillä mennään. Kohti uusia seikkailuita!

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kriteerit kumppanille

Sain lukijakysymyksen:

"Minä olen tämmöinen pitkän linjan Sinkku, ja jostain kumman syystä sitä huomaa tarttuvansa merkityksellisiin pikkuseikkoihin, minkä takia voi (niin kuin muka ois ylitarjontaa) olla kiinnostumatta Miehestä. Mitkä sulla on semmosia ehdottomasti Ei juttuja? Tarralenkkarit, vyölaukku, punaiset silmäripset, takatukka, iso ego..."

Kiitos kysymyksestäsi!

Minä olen erittäin huono näissä listoissa, mitä en halua mieheltä. Enemmänkin pyrin kaikessa aina vastavirtaan. Mitä suurempi vyölaukku, sen parempi. Mitä kirkkaimmat Crocsit, sen kuumempi. Mitä epämääräisempi touhottaja, sen asiallisempi.

Vaatetus ei kiinnosta minua hirveästi. Tämä johtuu siitä, että itse pukeudun miten sattuu. Pyörin kirpputoreilla ja kiihotun kaikkein räikeimmistä vaatteista, joita kukaan muu ei halua. Sukkanikin ovat eri paria. Pidän vaatteita, koska ne lämmittävät ja peittävät sellaiset kehon osat, joita porukka tuijottaisi muuten liian intensiivisesti.

Mutta valehtelisin, jos sanoisin, ettei ulkonäöllä ole merkitystä. Luulen kuitenkin, että ulkonäköön vaikuttavat kriteerit ovat suurelta osin alitajuisia. Haluan myös pitää ne sellaisena, sillä mitä jos kuvailen unelmieni miestä piirtäjälle, ja paperille muodostuu kuva isästäni. Namaste. Jos sanoitan itselleni ääneen jotain ulkoisia kriteereitä, alan itsekin uskoa niihin ja rupean kategorisoimaan ihmisiä. Siksi olen mieluummin hiljaa.

Eli oikeastaan se, mihin nykyään kiinnitän huomiota, on sisäinen maailma.

Olen muuttunut sinkkuvuosien varrella toimijasta enemmänkin sellaiseksi tarkkailijaksi. Syy, miksi olen maailman huonoin deittailija on se, että minusta treffailu-small-talk tuntuu siltä kuin olisi treffeillä itse suunnitteleman ja tilaaman pahvi-Petterin kanssa. Siinä näkee vain pinnan. (Toki jostain se tutustuminen pitää aloittaa.)

Jos saisin valita, haluaisin nähdä tyypin työssään sellaisena päivänä, kun kaikki on mennyt päin persettä. Ai ai. Niin herkullista. Seurata ihmistä tutulla maaperällä vihaisena. Siinä jäisi pahvi-Petteri kakkoseksi, nurkassa raapisi yksin paperista persettään.

Nimittäin vaikka siellä vyölaukussa olisi timantteja ja satamiljoona rahaa, lopulta ihmissuhteissa merkitsee vain se, miten handlataan negatiivisia tunteita. Miten niitä osaa käsitellä itse, ja toisen kanssa. Se määrittää suhteen laadun ja keston.

Halipusi-puolessa ei ole minulle mitään haastetta. Rakastan seksiä ja toisen hellimistä ja huomioimista.

Minua siis kiinnostaa miehessä hänen kaikkein paskimmat päivänsä. <3

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Runo masturboinnista

(Ensin olin silleen, että googlaan "masturbation poems", ja sitten olin, että ei vitsit kirjoitankin itse.

Onneksi elän tässä ajassa ja paikassa eikä tarvitse käydä nukkumaan kädet peiton päällä tai hävetä ja kokea pahaa oloa omasta seksipuuhastelusta. Koska onhan se ihan älyttömän ihmeellistä, että oma keho voi tuottaa jotain niin mieletöntä kuin orgasmi WADAP!

Rakastaa omaa kehoanne, pitäkää hyvänä.)


RUNO MASTURBOINNISTA

Ulkona kuuluu
leikkivien lasten
ääniä

Sisällä kotona
on hiljaista

Vain pelti paukahtaa
kuumassa
uunissa ranskalaisten perunoiden
alla

20 minuuttia aikaa

20 minuuttia aikaa
sulkea pois
se
mitä pitäisi
olla

miten pitäisi
olla

minkälainen pitäisi
olla

20 minuuttia aikaa
olla hellä ja huomaavainen

Rakastaa tällaisena

20 minuuttia aikaa

Olla sitä
mitä kukaan muu ei ole koskaan ollut
eikä tule koskaan olemaan

Olla sitä
mitä vain
minä olen

Ja 30 minuutin päästä
huomaan unohtuneeni sinne
itseni äärelle

Perunat ovat menneet koviksi

Mutta minua hymyilyttää
2,49
on hyvä hinta
pienestä rakkaudesta