Google-haut

Google-haut

tiistai 30. joulukuuta 2014

Muista, että lopulta kaikki järjestyy aina parhain päin

Olen saanut monta viestiä ja kommenttia surusta. Sydänsurusta. Ikävästä. Pahasta olosta. Yksinäisyydestä. Menettämisestä. Ahdistuksesta.

Joten haluan omistaa vuoden 2014 viimeisen kirjoituksen kaikille teille, joilla elämästä on hetkeksi kadonnut nauru.

Noin puolitoista vuotta sitten minä särjin sydämeni ihan pieniksi pirstaleiksi. Miten ja miksi ja mitä tapahtui - millään näillä kysymyksillä ei ole väliä. Niillä ei ole väliä sen takia, että sydänsuru ja kaikki siihen liittyvät tunteet ovat universaaleja.

Nimittäin jokainen, joka on särkenyt sydämensä tietää tismalleen, mistä minä puhun. Ja silti meidän jokaisen tarina on täysin erilainen ja uniikki. Mutta tunne, se on sama.

Eikä siihen auta mikään muu kuin aika. Se saatanan aika.

Mutta ajassa on se hyvä puoli, että se menee koko ajan eteenpäin. Se on luotettava ja rehellinen. Vaikka mihinkään muuhun ei voisi luottaa, niin aikaan voi. Se kulkee. Elämä jatkuu.

Ja sitten, kun on kulunut tarpeeksi aikaa, tulee se päivä. Se päivä, kun havahtuu, ettei olekaan ajatellut surua ainakaan vuorokauteen.

Ei viikkoon, kuukauteen.

Ja joku päivä vielä - vuoteen.

Tarkoitus ei ole unohtaa kokonaan vaan keventää taakkaa. Antaa sen vuotaa kuiviin ja kutistua semmoiseksi, että se on joskus ihan tosi helppo ja kevyt kantaa.

Noin puolitoista vuotta sitten itkin ensin kaksi viikkoa putkeen. Ihan putkeen. Sitten se helpotti, että enää vain aamuisin ja iltaisin. Sitten vaan iltaisin. Kerran viikossa ja niin edelleen.

Silloin, kun en pystynyt lopettamaan itkemistä, otin kuvan itsestäni ja lähetin sen ystävälleni, koska se tuntui olevan ainoa keino kertoa, etten jaksa nähdä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut sanoja.

Tässä on se kuva. Nyt lisäsin siihen yhden kauneimmista ja rohkaisevimmista runoista, jota maa päällään kantaa. Se on Tommyn runo.


Niin se on ystäväni.

Ja hei, katsokaapa minua nyt vaikka tuolta videoista tai mistä ikinä. Ihan kahjo ja iloinen ja höhlä. Kaikkea sellaista, mitä ei jaksa olla silloin, kun sattuu.

Joten muistakaa, että lopulta kaikki järjestyy aina parhain päin. Aina. Koska aika. Ja yolo.

Ihanaa uutta vuotta ja kiitos, kun olette täällä minun kanssani! Ootte mulle tärkeitä. <3

maanantai 29. joulukuuta 2014

Mielikuvitus-speed-dating

Moi!

Ensi kuussa on se Speed Dating -jutska ja jo nyt jännittää. Mutta onneksi meillä on Petri Nygård, joka laulaa "Treeniä horo siin on ämmille läksyy", niin heti tiesin, mitä tehdä.

Aloin siis treenata, jotta voitan kaikki palkinnot. Ei siellä ole mitään palkintoja eikä kyse ole voittamista, mutta silti aion voittaa kaiken.

Tämä harjoitus meni mielestäni ihan hyvin, mutta ehkä olisi parempi, jos ei sitten ne oikeat speeddeittailut päättyisi kuitenkaan näin. Mutta ei se haittaa vaikka päättyisikin. Jokainen on yksilö ja omanlaisensa ja semmoinen pitääkin olla myös deiteillä eikä joku muu.


Ei se nyt niin erikoista minulle olisi, jos ilta päättyisi siihen, että haravoin jonkun paskaa kinoksilta.

Kivaa viikkoa!

perjantai 26. joulukuuta 2014

Kiva joulutarina

Kävin eilen pitkästä aikaa pulkkamäessä. Enkä mitenkään käynyt vaan vedin menemään monta tuntia putkeen niin, että selkä oli lopulta täynnä lunta ja 20 vuoden ikäiset, äidin vanhat toppahousut läpimärät. Naama oli tulipunainen ja tukka takussa.

Tämä pulkkamäki tosin oli siitä hieman spesiaali, että se oli oikeasti jäämäki. Ei lunta, vaan jäätä alusta loppuun. Sellainen luonnon oma liukumäki, joka kiellettäisiin lailla, jos joku lakikieltäjä sen näkisi.

Mutta onneksi ei nähnyt. Niinpä meitä oli siellä kaikki kulmakunnan lapset jonossa menemässä alas. Ikähaarukka 2-vuotiaasta neljäkymppisiin.

Ensin en meinannut uskaltaa mennä, mutta pakkohan se sitten oli, kun porukan nuorin, se kaksivuotiaskin veteli mahallaan alas sellainen euforinen onni kasvoillaan, ettei edes voimakkain huumausaine voisi sellaista tuottaa.

Ja kun kerran menin, niin eihän siitä loppua meinannut tulla. Mentiin pitkissä letkoissa ja yksin, etuperin ja takaperin. Kyykyssä ja mahalteen.

En ole käynyt laskemassa liukurilla ainakaan 10 vuoteen missään. Ehkä muutaman kerran jossain kämäsessä mäessä olen kokeillut. Mutta ei sitä lasketa.

Joten olin unohtanut sen, että kahden tunnin jäämäenlaskun jälkeen voi tuntea sydämenlyönnit mäkeen piestyissä pakaroissa. Ja illalla, kun kävin lämpimässä suihkussa, ihmettelin, mitä helvettiä perseessäni on. Jotain irtonaista.

Noh, sen verran kovasti oli tullut hakattua sitä mäkeen, että nahka oli irtoillut. Perseeni oli siis ruvella. Mutta toppahousut, ne äitin vanhat tissien alle yltävät alapään lämmikkeet, ne olivat säilyneet ehjänä.

Joten, kun yö saapui, kuului eteisestä hento ääni.

"Harjoituksen puutetta", kuiskasivat toppahousut hiljaa Henriikan perseelle.

Sen pituinen se.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Jos miettii yksinäisyyttä, niin jouluna sitä miettii kaikkeista eniten

Moi!

Abauttiarallaa kuusi vuotta sitten erosin pitkästä suhteesta. Sen jälkeen erityisesti joulu tuntui aina jotenkin ärsyttävän raskaalta, vaikka ympärillä oli paljon ihania ihmisiä.

Tai ei ehkä raskaalta vaan semmoiselta, että voi vitja, kun kukaan ei suunnittele kanssani, mitä ME tehtäisiin nyt näinä pyhinä tai suukota saunan jälkeen tai hymyile jännittyneenä, kun avaan sen antaman paketin tai heitä lumipallolla vahingossa liian kovaa naamaan niin, että veri lentää.

Monena jouluna tuijotin kännykkääni maanisdepressiivisen aggressiivisesti ja odotin, että kohta sieltä tulee joltain supermegakivalta joulutervehdys. Eihän sieltä mitään tullut, koskakun ei sellaista ollut elämässä osana. Siis sellaista romanttista rakkautta - kaverillista toki mielin määrin, mikä se on myös ihan yhtä tärkeää.

Mutta vihdoinkin - kuuden vuoden jälkeen perkele - olen saavuttanut sellaisen autuaallisen ja neitseellisen tilan, ettei joulukaan tunnu enää missään. No vähän tuntuu sillä tavalla kivasti mahassa, koska joulupukki, mutta ei pahasti yhtään.

Kyllä siihen kauan menikin. Olen näemmä hidas prosessoimaan asioita.

Mutta jos tämmöinen hidashenriikkakin oppii, niin sitten oppii kuka tahansa muukin. Siis jos vain haluaa oppia. Ilman halua ei tapahdu mitään.

Joten pusuja päin naamaa kaikille! Ei lumipalloja. Tai no ehkä pari pehmeetä.


sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kannattaako olla helppo vai vaikee?

Moi!

Ohhoh, tuli vahingossa video. Siinä on vastaus yhteen lukijakysymykseen, että kannattaako olla helppo vai vaikee. Ensin meinasin vastata kommenttiin, mutta sitten vastauksesta tuli niin pitkä, että ajattelin kirjoittaa kokonaisen tekstin.

No sitten, kun olin silleen, että nyt kirjoitan, niin videokamera alkoi pöydällä erittäin vaativasti tuijottaa ja sitten se olikin menoa. Molotin pitkät pätkät eikä missään ollut mitään järkeä, mutta onneksi on editointi ja sain tehtyä tästä jollakin tavalla kokonaisen.

Tästä sen voi nyt katsoa.


Ps. Kohta musta tulee spiderman eli jos ootte hädässä (kakka tai missä ikinä), niin tuun pelastamaan. Ilmottauduin nimittäin semmoiselle kiipeilijöiden sitomiskurssille. Ihan villiinnyin. Moikka!



torstai 18. joulukuuta 2014

Ihmeellinen nainen leikkii Subia ja juo levää - Katso yllätysvideo!

Tein yllätysblogivideon teille!

Mutta ensin. Mitenkään ei liity videoon tämä, mutta kolme kivaa asiaa on tapahtunut.

1. Ilmoittauduin Speed Datingiin. Se on tammikuussa ja jo alkoi jännittää.

En ole koskaan semmoisessa käynyt, mutta ihan luottavaisin mielin menen sinne. Osaan nimittäin ihan luontaisesti hermostuneena puhua taukoamatta. Ei tule hiljaisia hetkiä. Voin vaikka kysellä, onko koiran nimi Martti ja kissan Ari-Matias. Ehkä tulee vahingossa tarinoita peräpukamista. Ehkä kerron nännikarvoista. Ehkä menen väärään paikkaan. Mutta ei se mitään, koska YOLO!

2. Sain katsoa etukäteen pari dokumenttia, jotka tulevat tammikuussa DocPoint-festareille. Tykkäsin niistä molemmista, koskakun toinen kertoi sinkuista ja toinen pimpeistä. Kirjoitin niistä tänne.

3. En muista enää, mikä tämä kolmas juttu oli, mutta uskon, että se oli tosi kiva juttu! No vaikka voin keksiä tähän, että minulla on kivat tissit. Joskus niissä tosin on patteja. Masturbatia-patteja. Pateista voi lukea täältä.

No niin, tässä on se video, josta niin paljon puhuin tuossa ensimmäisessä lauseessa ja erityisesti otsikossa:



Ja ihan varppina tulee lisää näitä!

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Ja siksi kannattaa käydä treffeillä

Olipa kerran Henriikka, joka kohta oli ollut jo kuusi vuotta sinkkuna. 

Niihin vuosiin mahtui paljon. Oli ihastusta, joka vei jalat alta, ja ihastusta, joka ei vienyt. Vastaan tuli tyyppejä, joita edelleenkin pelkää kohtaavansa, koska ei tiedä, miten reagoi. Tuli tyyppejä, joita ei pelkää. 

Kuitenkin aina, kun uusi tyyppi asteli elämään, ensimmäinen ajatus oli, että onkohan tämä nyt se minun uusi pitkäaikainen ystäväni, jonka kanssa pussaillaan peittojen alla ja päällä aamukuuteen. 

Se ajatus tuntui joka kerta jotenkin ahdistavalta. Että miksi pitää aina miettiä tulevaisuutta. Eihän niin tehdä kavereidenkaan kanssa. Niiden kanssa vaan ollaan ja ystävystytään, pikku hiljaa. Kannattaako tässä edes käydä missään treffeillä, kun aina tulee mietittyä sitten jälkikäteen, että ei tämäkään ollut se.

Mutta sitten eräänä iltana Henriikka tajusi jotain. Hän ei saanut unta, koska häntä puhututti niin paljon. 

Ja näin häntä puhututti. 

Jokaiselta ihmiseltä, jonka elämän aikana kohtaa, saa pienen herneen kokoisen peilitarran. Peili siitä syystä, että se heijastaa, ja tarra siitä syystä, että tarrat ovat kivoja ja erityisesti niiden liimaaminen eri paikkoihin on terapeuttista. 

Päivän päätteeksi tarrat liimataan kotona seinään, koska lopulta me kaikki halutaan hirmuisesti tietää, mikä kuva sieltä lopulta heijastuu. 

Joiltakin tyypeiltä saa ison postikortin kokoisen tarran. Ne ovat arvokkaampia kuin muut, koska niistä näkee vähän enemmän kerralla. Mutta niitä saa elämän aikana vaan muutaman, ehkä kymmenen. 

Pikku hiljaa vuosien varrella tarroja on jo niin monta, että seinälle alkaa muodostua iso ja upea, mutta epämääräinen ja rosoinen peili. Ja kun on vanha ja ryppyinen, peili on melkein valmis. Mutta vaan melkein, koska joskus on elämässä tullut aikoja, jolloin on repinyt osan tarroista pois, koska ei ole halunnut nähdä, mitä ne näyttää. Ja kaikkia tarroja ei ole tullut edes liimattua, koska niiden antajat ovat jostain syystä vituttaneet niin paljon. Osa tarroista on hävinnyt taskusta ja osa taas on jo haalistunut. 

Mutta vaikka sitten vanhana voisikin nähdä itsensä jo aika hyvin ja kokonaan, on siinä vaiheessa jo niin sokea, ettei erota enää hoitajaa verhoista. Joten lopulta ei koskaan näe itseään kunnolla. 

Mutta jännittävää on se, kun yrittää nähdä. Kun rakentaa sitä peiliä. Ja kun pala palalta alkaa hahmottua, kuka kummajainen sieltä kurkistaa. Ja kun pikku hiljaa oppii, että peilikuvaan voi itse vaikuttaa. Koska jos peilille hymyilee, se hymyilee takaisin.

Ja sen takia, että ihmiset ovat peilitarroja, kannattaa käydä eri tyyppien kanssa kahvilla, kirjautua treffipalveluun, osallistua speed dating –juttuihin ja lähteä sokkotreffeille. 

Ei sen takia, että sieltä voisi löytää elämänsä rakkauden, vaan sen takia, että sieltä saa taas yhden tarran lisää. 

Niin, ja tietysti vielä  - yolo.

tiistai 9. joulukuuta 2014

No nyt kuulkaas tein jotain luonnotonta

En pidä korkeista paikoista yhtään. Kun semmoiseen joudun, alkaa jo heti pakaroissa tuntua omituisia tuntemuksia. En tiedä, miksi juuri siellä, mutta ikävästi alkaa juilimaan persettä. Ja sitten alkaa myös huimata.

Joten en mielelläni käy korkeissa paikoissa.

Mutta sitten, kun olin tuijottanut tarpeeksi kauan seinässäni olevaa pientä lappusta, jossa lukee "Onni suosii rohkeaa", päätin lähteä ylöspäin ihan ex tempore ja yllättäen. Menin Salmisaareen kiipeilyareenalle ja katselin jännittyneenä yläilmoissa kipittäviä  ihmisiä, jotka sitten jo kohta tulivat melkein niskaani. (Siellä pitää olla varovainen, ettei joku tule vaijerilla alas juuri siihen kohtaan, missä itse seisoo. Jos silmissä pimenee yllättäen, saattaa olla, että oma pää on jonkun kiipeilijän kankkujen välissä.)

Minua opasti semmoinen ystävällinen herrasmies, joka auttoi minut alkuun. Hyppäsin liian pieniin kiipeilykenkiin ja valjaisiin. Valjaat tuntuivat vähän oudolta, semmoiselta, että perse tursuaa ja pimppi jää väliin. Sanoinkin sen vahingossa vähän niin kuin ääneen. Kaikkea ei tarvitsisi aina sanoa, mutta se vaan tuli ulos. Ei se haittaa.

Sitten kaveri laittoi vaijerin kiinni valjaisiini ja sanoi, että seuraa punaisia mohkuroita, koska se on helppo reitti. Ja minä tottelin.

Ja kuulkaas menin ihan ylös asti ja monta kertaa! Ensin pelotti hirveästi ja jäin vain puoliväliin, mutta sitten jo heti seuraavalla kerralla kipusin taivaisiin eli 10 metrin korkeuteen.

---> Kuva tai ei tapahtunut.




Se oli niin kivaa, etten olisi halunnut lopettaa, mutta tunnin jälkeen käteni lakkasivat ottamasta pallukkamohkuroista kiinni. Yhden kerran vähän kiljaisin säikähdyksestä, kun tulin alas, mutta ei kukaan paljon huomannut.

Aika paljon myös seistä törrötin keskellä kaikkea hälinää ja katselin muiden touhuja. Siellä oli maailman paras spirituaalinen ilmasto. En tiedä, mikä se on, mutta semmoinen siellä oli. Sen paikan energia oli jotenkin kauhean ystävällinen ja tsemppaava ja semmoinen, että ei vitsi mä pystyin tähän, ja naurua kuului paljon.

Olen ajatellut pallukkamuhkuroita ja seiniä sen jälkeen koko ajan. Äskenkin vähän ajattelin, kun nostin paistinpannun ilmaan ja sieltä hömpsähti puolet ruoasta lattialle, koska kädet ovat edelleenkin niin voimattomat eilisestä, etten jaksanut kannatella pannua.

Koiranikin ajattelivat ihan varmasti kiipeilemistäni, kun imuroivat salsamättöni lattialta.

Minä suosittelen tätä jokaiselle ja erityisesti sinkuille! Siellä tutustuu koko ajan uusiin ihmisiin, kun käy kurssin ja sitten alkaakin ryömiä seinillä ja jo on tutustunut kymmeniin, jotka siellä käyvät ahkerasti.

Mutta en suosittele KENELLEKÄÄN hallin takaosassa olevia kierreportaita, jotka vievät toiseen kerrokseen. Ne menevät taivaisiin myöskin, ja niistä näkyy läpi alas. Tuntui, että kuolema korjaa, kun niitä ryömin ylös. Ihan hirveät. Alas tulin hissillä.

My name is Henriikka - Henriikka Cliffhanger (but also likes elevators) Rönkkönen.

YOLO!

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Miksi?

Moi ja kivaa sunnuntaita!

Erästä lukijaani on painanut jo pitkään vakava ja tärkeä kysymys, joka kuuluu näin: "Miksi käyt vessassa ovi auki niin, että koirat voi tulla sisään?"

Kaikki alkoi siitä, kun olin pieni kuusivuotias lapsi vielä. Sisarukseni sanoivat leikispäissään, että vessanpönttömme pitää vetäessään välillä aivan hirveää örinää, ja minä en uskonut, koska se ei pitänyt paikkaansa.

Mutta vähän uskoin silti. Joten, kun kerran olin vessassa ja ovi oli lukossa ja vetäisin pöntön, örinä alkoi. Ehkä sisarukseni olivat oven takana örisemässä, ehkä keksin äänen päästäni, ehkä viemäri örisi, koska olin juuri pessyt kädet ja vesi valui sinne nopeasti, en muista. Mutta muistan sen, kun pakokauhun vallassa yritin saada vessanovea lukosta auki, mutta se ei oikein meinannut aueta.

Sen jälkeen tein kaikki tarpeet vessanovi hieman raollaan, jotta pääsin sieltä nopeasti pois örinän yllättäessä.

Kun menin kouluun seitsemänvuotiaana, istuin sielläkin pissalla ovi auki, ja eiköhän sinne vahingossa pamauttanut joku isompoluokkalainen. Se nolotti suuresti sekä minua pientä ykkösluokkalaista että sitä isompaa, joten sen jälkeen laitoin aina oven lukkoon - mutta avasin lukon ennen kuin vetäisin vessan.

Opin kuitenkin nopeasti, etteivät koulun vessat örisseet, joten pelko katosi.

Joskus teini-iässä luin Aku Ankkoja tai tarvittaessa vaikka hammastahnatuubin tuoteselostetta, jotta sain ulostettua. 

Nykyään istun ovi auki, koska asun yksin ja voin puhua jollekin samalla. Jollekin, joka tykkää kuunnella juttujani siinä vastapäätä eikä välitä, vaikka paska haisee. Jollekin, joka vähän säikähtää, kun pieru yrittää halkaista vessan posliinia. Jollekin, joka sen äänen kuultuaan tuijottaa örisevää pönttöä yhtä jännittyneenä kuin minä pienenä. Sellaiset tyypit on harvassa.

Niin siksi.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Maailman parasta tapahtui!

Voi juku!

Te, jotka Facebookissa minua seuraatte, niin tiedättekin jo tämän.

Olen päässyt vauva.fi-keskustelupalstalle. Maailman hienointa! Siellä on semmoinen visa, jossa parodioidaan jonkun blogia ja sitten muiden tehtävä on arvata, kenen blogista on kyse.

Tällä tavalla siellä oli minun blogiani mukailtu:

Vierailija 04.12.2014 klo 02:03

Sitten katselin leffaa, siinä ihan omalla sohvalla yksin katselin. Vienon pierun päästin katsellessa. Sitä haistelin ja kuvittelin, että se olisikin poikaystävän. Se teki minut iloiseksi se. Mielikuvistuspoikaystävää ajattelin hymyillen ja minua alkoi hieman panettamaan, kun sillä olisi kuitenkin sellainen muna, että sitä minä himoitsisin. Vaikka se mies joskus haisisikin vähän pahalta, niin silti himoitsisin. Se olisi meidän parisuhdetta se, pierut ja paneminen. 

/ Kirjoitettu ihaillen kyseisen bloggaajan omaperäisiä (hehe) juttuja! -A
 
Siis voi jukun juku, miten ihanasti kirjoitettu! Ja muut ovat arvanneet ihan oikein, että se on minun blogini. Pierut ja mielikuvistuspoikaystävät ja kaikki niin hienosti kohdallaan.

Voi vitja!

tiistai 2. joulukuuta 2014

Ja sitten lyhyesti uutisia

Henriikka Rönkkönen on 30 ikävuoteen mennessä saavuttanut paljon. Hän on esimerkiksi juossut maratonin ja oppinut syömään sieniä ruoassa, jos ne eivät maistu siinä ollenkaan.

Mutta tänään Rönkkösen vuosien uurastus ja kova työ palkittiin ruhtinaallisesti.

Työ onkin vaatinut Rönkköseltä paljon. Hän on raahautunut lattioilla, pukeutunut riepuihin, mörissyt, ärissyt, pörissyt ja rimpuillut kaikkialla, missä voi rimpuilla, koska se on näyttänyt muiden mielestä hauskalta.

Nyt se on virallista. Rönkkönen on tiukan ja arvovaltaisen raadin arvion mukaan Maailman Paras Lapsenvahti.

”Ehkä se oli se, kun kerroin kaikki ne kerrat, kun muhun on sattunut ja musta on vuotanut verta”, Rönkkönen pohtii voittoaan.

”Mä luulen kuitenkin, että raatia miellytti eniten ruokapöydässä käyty keskustelu siitä, missä kaikkialla epäsopivissa paikoissa olen pieraissut”, hän jatkaa.

Rönkkönen siirtyy ensi kuussa tyytyväisenä ikävuoteen 31.

”Nyt on kaikki valmista”, hän myhäilee hymy huulillaan.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Pojat on kyllä semmosia lurittelijoita että!

Minä olen ehkä vähän härski, mutta pojat ne vasta juonet keksii.

Muistan ikuisesti sen kesän, kun paljastin kavereilleni täysin spontaanisti ensimmäisen härskin ajatukseni. Olin tuolloin vasta menossa viidennelle luokalle.

Olin silloisen "poikaystäväni" ja tämän kavereiden kanssa Heinolan Mäkkärissä viettämässä laatuaikaa. Pöydällä oli A4-kokoinen jostain aikakauslehdestä repäisty sivu, jossa oli kesän muotivaatteisiin pukeutuneen naismallin kuva.

Tämä sivu oli taiteltu kahteen osaan. Ensin puoliksi ja sitten taas puoliksi. Se oli ehkä ollut jonkun pojan taskussa, koska sivu oli kulunut. Kun sen aukaisi, keskelle taitoskohtaa oli kulunut reikä.

Ja se reikä oli - naisen vaginan kohdalla.

Siis minun mielestäni. Muiden mielestä se oli vaan ihan tavallisesti paperin keskellä.

Mutta kun minä - 11-vuotias, juuri ensimmäiset kuukautisensa vuodattanut Henriikka - paljastin muille, että "kattokaa, missä kohdassa toi reikä on", pojat repesivät nauruun.

Hämmennyin. Se oli hieno hetki.

Kuitenkin vielä muutama viikko aikaisemmin olin kertonut äidilleni vitsin siitä, miten Tintin isän ja äidin nimet ovat Emätintin ja Siitintin, mutta se ei saanut hänessä aikaan toivottua reaktiota.

Ymmärsin, että kohdeyleisö pitää valita tarkkaan.

Ja tähän on tultu. Seksiblogeja, pornograduja ja ties mitä. Mutta tämä maailma on aika kiva ja minä tykkään siitä kovasti. Siis, että saan muut nauramaan.

Kirjainten takana on kuitenkin ihan tavallinen ja välillä ujokin tyyppi. Ja naiivi, kuten lapsena. Silloinkin jo uskoin poikien kaikenmoisiin luritteluihin.

Eräänkin kerran tämä 11-vuotiaan Henriikan pari vuotta vanhempi "poikaystävä", jonka kanssa "olimme yhessä" ehkä noin pari kuukautta, makasi Mäkkärin pihapenkillä. Minä kävelin penkin selkänojaa pitkin, koska se oli coolia taiteilla siinä ja rikkoa kaikenmaailman "tuolit ovat istumista varten"-sääntöjä.

Poikkikseni ei halunnut minun lopettavan selkänojalle taiteilua, koska olin hänen mielestään niin taitava. Voi juku, kun se tuntui teinistä kivalta olla taitava penkin reunalla kävelemisessä. Ja miten somalta näyttivät ihastuksen siniset silmät, kun hän hymyili ja pyysi kävelemään vielä kertaalleen edestakaisin.

Vasta paljon myöhemmin tajusin, mistä siinä oli kyse. Poikkis näki paitani alle ja tiiraili siinä makoillessaan salaa pieniä tissinnökäreitäni.

Senkin pojat!

 Tässä ote elämäni ensimmäisestä päiväkirjasta ja sen ensimmäisestä aukeamasta. Yolo.

torstai 27. marraskuuta 2014

Uusi lakialoite!

Moi!

Voi vitja sentään, mitä keksin eilen illalla, kun luin taas Itsetyydytyksen historiasta kertovaa kirjaa.

Katsokaapas. Sinunkin aamumurosi tehtiin sitä varten, ettet runkkaisi niin maan perkeleesti.

Kelloggin veljekset olivat nimittäin sitä mieltä, että muun muassa tulinen ruoka tekee ihmisistä kiimapettereitä - miehet alkavat salaa peiton alla vetkuttaa munaansa ja naiset taas innostuvat istumaan tärisevällä junanpenkillä vähän vielä tiiviimmin. Porukka oli saatava ruotuun, koska masturboinnin ajateltiin olevan vaarallisempaa ihmisterveydelle kuin homoseksuaalisuuden.

Joten 1900-luvun alussa perustettiin Kellogg's. Mmmmm. Mauttomia muroja.

Siispä, jos tämä tasa-arvoinen avioliittolaki ei mene läpi, minulla on tässä ihan valmiina jo uusi lakialoite.


Miksi ei voi runkata? No kun ei vaan voi.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

7 vinkkiä, miten sinkku selviää elämästä hengissä

Moikkelis moi!

Ajattelin nyt kirjoittaa vähän vastausta semmoiseen lukijakysymykseen kuin että: "Kuinka parantaa itsetuntoa ja lopettaa miehistä/naisista obsessoiminen?"

No voin kertoa, että se on ihan tosi vaikeaa ja hidasta, mutta maailman yksinkertaisinta kuitenkin eli sillä tavalla tosi helppoa.

Ihan mega ensimmäisenä pitää olla kärsivällinen. Koskakun elämä ei ole elokuva, niin ei tule sellaista hetkeä, että yhtäkkiä hypätään viisi vuotta eteenpäin ja kaikki on tosi hyvin. Se väliaikakin pitää oikeassa elämässä elää.

Sitten toiseksi ensimmäisenä pitää miettiä, mitä asioita ja tekemisiä itse rakastaa eikä kukaan muu. Ja sitten ihan hullunkiilto silmissä rupeaa niitä tekemään ja voi vaikka juosta maratoninkin, jos tykkää juoksemisesta niin kuin eräät ja opetella uimaan, vaikka meinaa hukkua.

Sitten kolmanneksi ensimmäisenä pitää istua alas ja vetää happea. Kun joltakin kivalta tulee viesti tai ei tulekaan, niin sinkku on hyvä ja istuu vaan alas ja on siinä ihan paikallaan. Ei lähdetä hätiköimään ja panikoimaan. Ei kuulustelemaan, että miksi ei vastaa tai tulkitsemaan unien tähtikartastosta, että mitä se kolmas sana siinä toisessa lauseessa oikein tarkoittaa. Vaan istuu siinä ihan kiltisti ja kuuntelee hyvän kappaleen kasetilta.

Neljänneksi ensimmäisenä kannattaa sitten kuitenkin mennä ihan maahan asti makaamaan ja vetää siinä pienet namastet. Koska se on ihan satavarma, että siitä viestistä tai siitä, ettei sitä tullut, on flipattu ihan täysin eikä istuminen riitä.

Viidenneksi ensimmäisenä pitää luoda mielikuva päähän semmoisesta unelmien sankarista, jota sitten voi vuosi tolkulla metsästää. Koska siitä seuraa se, että joku ihan tavallinen tyyppi hiipii salaa elämään. Ja sehän vituttaa, kun se on niin tavallinen - ihminen.

Kuudenneksi ensimmäisenä pitää istua taas alas, koska huomaakin miettivänsä sitä ihan tavallista tyyppiä ja jo alkaa flippaaminen taas. Mutta tässä vaiheessa on jo oppinut, että maahan makaamaan, parit namastet ja hyvä biisi soimaan, mieluiten se sama, jota jo silloin kolme vuotta sitten itki sikiöasennossa jonkun runkkarin takia.

Ja seitsemänneksi ensimmäisenä huomaakin, että se laulu naurattaa ja itkettää yhtä aikaa, ja siitä tavallisesta tyypistä alkaakin muodostua aika ihana ja aito käsinkosketeltava kaveri. Sitten voi istua taas alas ja miettiä vähän, että kylläpäs tulikin juostua kaikenmaailman tyyppien perässä silloin joskus huhhuh.

Kun tähän vaiheeseen pääsee, ei tarvitse enää kahlata suossa vaan voi lähteä kiipeämään vuorta pitkin ylöspäin. Haasteet ei lopu, ne muuttuu erilaisiksi.

Sillä tavalla se elämä onnistuu ihan kivasti.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Olipa kerran tarinankertoja ja taikuri...


Tämä tarina on omistettu erityisesti kaikille homoille ja lesboille, runkkareille ja himonussijoille, pihtareille ja aseksuaaleille, transuille ja biseksuaaleille, "oudoille ja erilaisille"!

Olipa kerran tarinankertoja ja taikuri.

Hän halusi opettaa meille, 400 hengen yleisölle, miten ihminen toimii, kun se turhautuu. Miten vaikeaa on nähdä boksin ulkopuolelle. Miten vaikeaa on tietää, meneekö elämässään oikeaan suuntaan vai väärään.

Hän pyysi lavalle vapaaehtoisen. Hän kysyi tältä nuorelta parikymppiseltä pojalta, tietääkö tämä leikin, jossa piilotetaan esine ja sitten jonkun tulee yrittää löytää se muiden neuvojen avulla. Nämä neuvot ovat joko ”polttaa polttaa” tai ”kylmenee kylmenee”. Siis jos polttaa, olet esineen lähellä. Jos kylmenee, olet menossa siitä kauemmas.

Poika tiesi leikin. Sitten taikuri kertoi, että poika menee kohta ovien taakse piiloon, ja kun hän tulee takaisin, hänen tulee suorittaa tehtävä. Pojan tulee ottaa käteensä jokin esine salista ja tehdä sillä jotakin. Ainut neuvo, jonka hän saa, tulee meiltä yleisöstä. Kun poika kävelee lähelle esinettä, yleisö taputtaa. Kun poika kävelee pois, kukaan ei taputa. Eli meidän, 400 hengen yleisön, tulee taputtamalla saada poika tekemään tehtävä, josta tällä ei ole mitään hajua.

Poika poistuu salista. Taikuri kertoo yleisölle, että pojan tehtävä on ottaa lavalta tuoli, asettaa se lavan eteen maahan yleisön tasolle ja nousta seisomaan tuolin päälle.

Poika kutsutaan takaisin. Hän kävelee ensin poispäin lavalta. Kukaan ei taputa. Poika kääntyy, me kaikki taputamme. Poika kävelee kohti lavaa ja me kaikki edelleen taputamme, kunnes poika nousee lavalle.

Siellä hän kokeilee nostaa nenäliinapakettia ilmaan. Kukaan ei taputa. Hän kävelee lavalla edestakaisin ja aina kun hän kävelee poispäin tuolista, me lakkaamme taputtamasta.

Hyvin nopeasti kuitenkin, poika tajuaa ottaa tuolin käteensä. Hän nostaa sen päänsä päälle, lakkaamme taputtamasta. Poika lähtee kävelemään tuoli kädessä, me taputamme.

Poika kävelee lavan päähän ja laskee tuoli maahan, ja me taputamme kuin hullut.

Tässä vaiheessa yleisö on jo ihan varma, että nyt tulee se helpoin osuus. Pojan kuuluu nousta tuolille seisomaan.

Mutta jostain syystä näin ei käy.

Poika käy tuolille istumaan. Me lakkaamme taputtamasta. Poika nousee ylös ja me taputamme, jotta hän ymmärtäisi, että hänen kuuluu seistä.

Poika nostaa tuolin ilmaan. Me lakkaamme taputtamasta. Poika laskee tuolin maahan ja me taputamme.

Seuraavaksi poika menee tuoli alle ja me lakkaamme taputtamasta.

Sen sijaan, että poika yrittäisi jotakin neljättä vaihtoehtoa, hän turhautuu.

Hän menee uudestaan istumaan tuolille. Sitten hän menee tuolin alle. Sitten hän taas nostaa tuolin ilmaan. Ja sitten hän vielä kokeilee istua tuolille.

Jokainen yleisössä näkee, että poika turhautuu. Hän ei näe, että on olemassa enää mitään muuta vaihtoehtoa, ja hän vielä kerran nostaa tuolin ilmaan.

Yleisökin on jännittynyt, sillä jokainen meistä haluaa pojan onnistuvan. Joku yleisöstä turhautuu niin paljon, ehkä häpeää pojan puolesta, että huutaa englanniksi STAND.

Poika ei kuule tätä. 400 ihmistä tuijottaa häntä ja odottaa, eikä pojalla ole mitään hajua, mitä hänen pitäisi tehdä. Kaikki on jo kokeiltu, näin hän ajattelee.

Taikuri kysyy pojalta, onko jotain vaihtoehtoa, jota poika ei ole vielä kokeillut. Poika pudistelee päätään. Hän haluaa luovuttaa.

Poika miettii. Aikaa kuluu. Hän pudistelee päätään, haluaa lopettaa leikin. Ei ole enää kivaa. Tunnelma salissa on todella jännittynyt.

Ja sitten yhtäkkiä hän keksii. Hän nousee tuolille seisomaan, ja yleisö räjähtää valtaviin aplodeihin.

Taikuri kiittää poikaa yhteistyöstä ja kysyy meiltä, miten poika reagoi, kun ei päässyt etenemään tehtävässään.

Poika turhautui ja yritti tehdä samaa juttua uudestaan ja uudestaan, vaikka oli juuri havainnut sen vääräksi.

Sitten taikuri kysyi, kuinka moni on huomannut elämässään saman. Jokainen meistä istui hiljaa. Jokainen meistä näki itsensä tuon pojan tilalla, kokeilemassa ja toistamassa vanhoja kaavoja ja tuttuja toimintoja. Painamassa hissin nappia kymmenettä kertaa, tunkemassa liian isoa laatikkoa liian pieneen hyllyyn, kiukustumassa aina samasta asiasta, kulkemassa aina samaa polkua.

Jokainen meistä tajusi, kuinka erittäin yksinkertaisen, erilaisen ratkaisun näkeminen on vaikeaa. Sellaisen ratkaisun, joka on itse asiassa todella ilmiselvä. 

Ihmisellä on vaikeuksia nähdä boksin ulkopuolelle, koska on helpompi toistaa samaa vanhaa kaavaa, vaikkei se toimisi.

Lisäksi taikuri painotti meidän, yleisön osuutta tapahtumiin.

Poika yritti ja yritti toistaa samaa, vaikka kukaan meistä ei taputtanut.

Tällä tavalla taikuri opetti meitä luottamaan ympäristöön. Siihen, että se kertoo kyllä, kun olemme menossa oikeaan suuntaan.

Joten niinpä kaikki te (tai me), jotka ette jostain syystä tunne kuuluvanne joukkoon.

Muistakaa katsoa ympärillenne, ihan siihen viereen ja vähän kauemmaskin.

Sillä teille taputetaan.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Sain ihan hirveästi tällä viikolla

Välillä minulle tulee semmoisia Aulis Apeakärsä -viikkoja, mutta sitten aika usein minusta kuoriutuu semmoinen oikein ilotyttö. Silloin on kivaa.

Tällä viikolla olen saanut ihan kamalasti.

Sain suudella naista.



Kuten huomaatte, olen aikamoisen hyvä suutelija. Tyttöjen suuteleminen on kivaa ja niin on poikienkin.

Sitten sain aivan hirvittävän upean laukun. Se on ostettu Suomen Turusta.



Ja sen on tehnyt nuori parikymppinen taiteilijaopiskelija. Siellä oli koko pieni huone täynnä opiskelijoita myymässä omia tekeleitään. Kaikki nuoret siinä niin somasti ja ujosti törröttivät taiteensa edessä. Tämän laukun tekijä on siis itse suunnitellut ja painanut kankaan ja tehnyt kaiken. Voi vitja. Näitä ei myydä missään muualla kuin siellä Turun joulumarkkinoilla. Kyllä oli minulla hyvä mieli ostaa tämä.

Sitten sain tietysti vähän miehen polvea...



Se ei olekaan mikään mielikuvituspukki.

Meinasin istua viereen, mutta pukki näytti, että polvelle. Lapset siinä vaan rivissä katselivat kateellisena ja jännittyneinä. Eipä sillä, kyllä se meikeläisenkin syke läheni isoja lukuja. Onhan se nyt sentään joulupukki. Mutta uskalsin, koska yolo.

Näin paljon kaikkea kivaa elämässä! Kyllä passaa taas.

Ihanaa viikkoa teille ja huomenna on maanantai ja muistakaa, että maanantaissa ei ole mitään vikaa vaan sun elämässä on, jos se vituttaa! Puspus!

Ps. Te senkin runkkarit luulitte, että kirjoitan panemisesta. Ei se mitään. Se on ihan normaalia.

torstai 20. marraskuuta 2014

Olen käynyt ihan hirveästi treffeillä!

Tämä teksti on KML eli Kirjoitettu Miehen Luvalla.

No niin. Elikkäs, olen käynyt ihan hirveästi treffeillä!

No yhdillä treffeillä olen käynyt. Mutta se oli kamalan kivaa, koska en juurikaan käy semmoisilla. Jotenkin ihan villiinnyin ja suostuin pyyntöön. Ei jännittänyt yhtään.

Yleisesti ottaen miehet, joiden kanssa tsättäilen soidinmenot mielessä, heittävät alle viiden minuutin keskustelun jälkeen tiskiin munansa.

Ensin siitä kerrotaan, että se jöpöttää pöksyissä. Jos ei juuri silloin jöpötä, niin muistetaan kuitenkin mainita, että kyllä se siellä on joskus jöpöttänyt. Että muna on pystyssä tarpeen vaatiessa ja ilman tarvettakin.

Sitten kerrotaan, että munan näkee ilman suurennuslasia. Jotenkin muka vaivihkaa se mainitaan. Että siellä jöpöttää ja sen kyllä huomaa ihan, vaikka olisi huonompikin näkö.

Tämä Mies ei onneksi munastaan puhunut. No yhdessä lauseessa vähän puhui, mutta sen vähän annoin anteeksi ja olin silleen, että tätä ne miehet jostain syystä tekevät, vaikka naisia ei munaskuukkelit kiinnosta vaan enemmänkin se, että onko hyvä tyyppi vai ei.

Pelasimme biljardia ja minä hävisin ja ei se mitään. Sitten sanoin, että tykkään seksistä tosi paljon, mutta nyt en aio ensimmäisillä treffeillä panna sinua, koska kiima ei ehdi nostaa päätään, kun ei tunne toista yhtään. Mitään sen syvällisempiä sääntöjä en noudata, fiiliksen mukaan menen.

Mies sanoi, että se on ok.

Sitten olimme lähdössä ja halusin vähän kosketusta, lämpöä ja rakkautta, joten sanoin miehelle, että saat puristella minun peppuani hetken, koska se tuntuu niin kivalle.

Mies puristeli innostuneena. Tämän seurauksen minulla tuntui pimpissä semmoinen pieni hento lämmin aalto. Ei mitään mullistavaa.

Mies sen sijaan yritti puristelun jälkeen pukea huppariaan ylleen nurinpäin ja sitten, kun vihdoin sai sen oikeinpäin päälle, ei useista yrityksistä huolimatta saanut sen vetoketjua kiinni.

Semmoinen vaikutus on pepun puristelulla miehiin.

Siksi minä niistä niin tykkään.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Piristystä päivään!

Moi!

Tämä viikko oli ihan kamala. Ensin minulla oli maha kipeä ja sitten koirallani oli ripuli ja yhdessä juostiin ulos kahden tunnin välein piereskelemään kakkaa. Tai no minä vaan katselin.

Sitten alkoivat ne kamalat Aulis Apeakärsä -päivät eli menkat. Kaikki oli niin tahmaista ja yksinäistä. Kuuntelin monta kertaa putkeen Paula Vesalan versiota kappaleesta Sua vasten aina painautuisin ja itkeskelin menemään.

Mutta ei se mitään. Pieniä huolia ihmisellä tämmöiset pikkuripulit ja menkat.

Sitä paitsi itkeminen on mukavaa puuhaa, ja sitten kun kuuntelee jotain sopivaa musiikkia siihen kyytipojaksi, niin kyllä on kosketuksissa elämän kanssa enemmän kuin koskaan.

Sen jälkeen tuntuu jotenkin niin raukealta.

Sitten voi leikkiä Subwaytä kotona ja jutella sämpylälle. Mieli nousee kohisten.



Tänä aamuna taas halailin tyynyä, koska se oli mielikuvituspoikaystävä. Melkein siinä jo kyynelkin vierähti, kun alkoi taas Vesalan Paulan laulu soida korvissa.

Mutta sitten keksin, mikä minua aina piristää.

Silloin kun on tuntuu surkealta, niin mietin, että huomenna kuolen sillä tavalla jotenkin vahingossa, ja ettei satu. Ja jo mieli piristyy! Koskakun jos kävisi niin surkeasti, että tämä olisi viimeinen päivä täällä, niin kyllä siinä voi halailla tyynyä ja leikkiä Subia ja ties mitä. Nimittäin silloin oikeasti keskityn hetkeen, jossa elän, kun mietin, että kohta katoan pois. Mietin, että nyt on hyvä tässä. Että nyt olen onnellinen. Että suutele kuules tyyny minua oikein intohimoisesti.

Joskus olen pelännyt kuoleman ajattelua, koska minulla oli niin paha olla ja tuntui, että haluan pois tästä kehosta, jolla on paha olla. Se ajatus pelotti. Mutta sitten selvisinkin siitä ja ymmärsin, että se oli vaan mieleni luoma paha ajatus, koska mieli laittaa silloin kaiken peliin, kun se haluaa, että pitää taistella täysillä. Perkele sentään, että taistelinkin!

Mutta sen takia en enää pelkääkään, ja nyt olen jotenkin niin onnellinen, vaikka välillä itkettääkin ja vituttaakin kaikki asiat maan päällä.

Tämä kuolema-ajatus voi kuulostaa kauhealta, mutta se on oikeasti tärkeä ajatus, ja jokaisen pitäisi miettiä kuolemaa päivittäin sillä tavalla positiivisesti.

Kerrankin katsoin dokumenttia nuoresta tytöstä, joka menehtyi syöpään. Se itketti hirveästi, mutta samalla se rohkaisi. Tyttö nimittäin sanoi siinä, että hänen tehtävänsä tässä dokumentissa on muistuttaa ihmisiä nauttimaan siitä, mitä heillä on. Että ihmiset oppisivat näkemään elämän hienouden nyt, kun he ovat terveitä eikä vasta siinä vaiheessa, kun kuolemaan johtava paha asia ottaa kehosta vallan.

Ajattelin, että minä haluan muistaa sen nyt ja aina. Siksi mietin kuolemaa aina, kun masentaa, koska se piristää!

Ja hei arvatkaa mitä! No? Tulkaa ihan rohkeasti seuraamaan minua Instagramiin (@enbrica) ja Facebookkiin, koska siellä olen paljonkin aina välillä ja välillä en ollenkaan.

Eikä siinä kaikki.

Jos jollakulla on myydä halvalla videokamera, niin laittakaa viestiä blogin yhteydenottojutskan kautta. Sen pitäisi olla semmoinen helppo kamera, jota minäkin osaan käyttää. Riittää, että siinä on On/off-nappi ja että sen saa jotenkin kiinni tähän minun läppäriini, ja että se videokuva menee luontevasti ilman kikkailuja iMoviehen.

Kuolemisiin! Puspus! :)

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Missään ei ole mitään järkeä

Joku kysyi joskus, että olenko oikeasti näin ihana.

En ole.

Nyt tulee aitoja tunnelmia täältä "Pysy kaukana Rönkkösen akasta" -maasta. Tänään alkoi menkat ja voi muna sentään, että voi vittu.

Siteeraan itseäni:

"Viikko 1. Kuukautiset tulevat. Taas. Joka vitun kuukausi. Verta ryöppyää, tussu turpoaa, maha pömpöttää, ahdistaa, sattuu, särkee, pierettää."

Olen istua kököttänyt tässä koneella tukka pystyssä nyt tunnin tekemättä mitään. Aamulla itkin, koska aamupalaksi tarkoitetuissa mustikoissa oli homehiutaleita. Koiratkaan eivät halunneet syödä niitä, vaikka yleensä syövätkin kaikkea mahdollista elävää ja kuollutta. Ne katsoivat minua silleen, että tunge kuule akka nää mustikat vaikka sun perseesees, ja anna meille noi sun leivät.

Minua panetti pari kuukautta putkeen niin sairaalloisen paljon, että tässä on nyt sitten se kosto. Hirveät kuukautishöyryt. On semmoinen olo, että tekisi mieli syödä sementtiä ja hypätä merenpohjaan. Mutta epäonnistuisin siinäkin varmasti jotenkin, niin turha yrittää mitään.

Yritin pistää tänne blogiin niitä "tykkää ja jaa" -nappeja. Jotakin koodeja pistin tänne tekstiin, mutta ei niitä tänne kuulu laittaa, kun mitään ei näkynyt missään. Yhtäkään nappulaa ei ollut missään. Koodeja. Tyyperiä koodeja. Minkä takia kaiken pitää olla koodeja? Miksei voi olla normaaleita asioita?

Tukkakin on pystyssä aina. Aina pystyssä eikä mitään muuta. Ja sitten jos ei ole pystyssä, niin on lytyssä.

Ja entäs alushousut. Kaikki "kuukautisalushousut" on rumia, koska ne on vanhoja ja rikkinäisiä ja kulahtaneita öklöttäviä alushousuja.

Mutta ei niitä kukaan ole näkemässäkään, että ei huolta. Kukaan ei ole koskaan näkemässä mitään. No koirat sentään tuijottaa, kun istun pöntöllä.

Nytkin haisee koiranpieru. Miksi sen pitää juuri nyt haista tässä näin? Mitä varten pierun pitää ylipäätään haista? Mitä järkeä siinä on?

Mitä järkeä on missään?

tiistai 11. marraskuuta 2014

Ikäkriisi tuli

Tänään noin kello 11.01 vastaan viestiin, jossa kaverini kysyy kuulumisiani. Kerron, että nukuin viime yön huonosti, peräpukamat vaivaa ja lonkkaan vihloo.

Myöhemmin päivällä alan katsoa telkkarista A-Studiota, jossa näytetään kuvaa vanhainkodista. Siellä kaikki harmaahapset laulavat "Hei Karjalasta heilin minä löysin", ja minä nyökyttelen ja laulan mukana.

Samalla hetkellä kehoni valtaa henkinen vanhuus. Tajuan, että kohta minäkin hitaasti viipotan tuolla harmaa tukka irti ja vaipat pöksyissä rahisten; makaan sairaalasängyssä ja mietin, että tänään tuli tämmöinen kakka.

Olen jo kolmekymmentä ja tämäkin päivä hurahti ihan kauhean nopeasti ohi. Niin kuin kaikki muutkin päivät. Tunnen, miten naamani alkaa valua kohti varpaita, ja vartaloni rypistyy eikä kukaan ihana mies pääse nauttimaan sen suloista nyt, kun se on vielä vetreä ja siro ja pyöreä.

Aloin miettiä elämääni 30 vuotta taaksepäin.

Olen tässä ajassa oppinut nauramaan, kävelemään, puhumaan, lukemaan. Olen oppinut, että tyttökavereille pyllistely leikkimökissä on hauskaa. Olen oppinut ajamaan pyörää, autoa ja miestä.

Olen itkenyt sydänsuruja ja poikahuolia miljoonia kertoja ja ymmärtänyt, että niistä selviää - joka kerta. Olen kirjoittanut 8 päiväkirjaa. Juossut maratonin. Olen Youtube-videoiden voimin opetellut uimaan rintaa ja vapaauintia. Tavannut hirmuisen huikeita tyyppejä. Olen oppinut hieromaan tosi hyvin.

Olen kadottanut suunnan elämästäni ja löytänyt sen taas. Olen kadottanut itseni ja löytänyt. Olen oppinut tulkitsemaan tunteitani ja siten itseäni. Olen ymmärtänyt antaa muiden olla juuri sellaisia kuin ovat. Olen oppinut laskemaan irti elämän kontrolloimisesta. Olen oppinut luottamaan siihen, että lopulta kaikki järjestyy. Olen menettänyt yhden koiran, mutta saanut kaksi uutta ihanaa. Olen oppinut katsomaan pornoa oikein.

Siis muun muassa. Ihan hirveästi kaikkea!

Muistan, miten 20-vuotiaana tunsin olleeni ihan sika vanha, ja miten nyt tajuan, kuinka nuori, kokematon ja epävarma tyttönen olinkaan. Kuvittelin silloin, etten koskaan löydä ketään, koska olen ruma ja tyhmä eikä kukaan ikinä rakasta minua. (No en ole kyllä vielä niin löytänytkään semmoista elämänkumppania, mutta ei puhuta nyt siitä.)

Tajusin, miten 50-vuotias Henriikka tulee olemaan silleen, että vitun kolmekymppinen Rönkkönen, sä oot ihan kakara vielä.

Niin sitten ikäkriisi menikin jo ihan täysillä ohi. Heippa!



sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Tukka harjattu - nyt jännittää

Tänään oli kiva päivä, isänpäivä. Sain isältä ison säkin raakoja hirven luita koirille ja itselle lihaa. Nam.

Sitten syötiin herkkupihvejä ja herkkukakkua.

Sitten sain yhdeltä kuusivuotiaalta kaveriltani karhuntassuttelua päästä varpaisiin (eli kokovartalohieronnan), leikkisuklaamureketta tarjottimella sänkyyn, tatuoinnin käteen ja mikä suurenmoisinta - hiustenharjauksen.

Tämä on se sama ystävä, joka totesi minulle puoli vuotta sitten, että minulla ei ole aviomiestä sen takia, koska en harjaa hiuksiani.

Joten katsokaa tätä silopäätä.



Rupesi heti jännittämään. Varmaan ihan hirveä tunku kohta.

Ja eilen, arvatkaa mitä! Tapasin kaverini bileissä elämäni ensimmäisen Sinkkublogi-fanin. Se oli tosi ystävällinen ihmismies ja sillä oli karvoja naamassa. Myös päässä. Ehkä muuallakin, en tiedä. No joka tapauksessa se oli kiva yllätys.

Ja vielä sitten semmoista, että viime viikolla torstai-iltana minua puhututti ihan kauheasti, joten tein videon. Se kertoo avioliitoista. Sitä tulee aina mietittyä - tietysti eri tavalla, kun ei ole itse rakastunut - että tuota noin niin ihan kuin avioliitosta unohtuisi jotain tärkeää. Semmoinen ystävyys ja itsensä kuunteleminen. Koska halutaan vaan päättömästi naimisiin ja pian jo alkaa tuntua toinen itsestäänselvyydeltä ja siltä, että sitä voi kohdella vähän miten sattuu, kun on se siinä kuitenkin, koska avioliitto.

Itsestä taas kun tuntuu, että avioliitto on vähin asia, mitä voi kaivata, koska kaipaa ainoastaan sitä, että tapaisi hyvän ja hauskan tyypin, jota on kiva panna. Koko loppuelämän tai vähemmän - ihan, miten asiat sutviutuu parhaiten.

Niin sitten syntyi tämä.




Niin semmoinen kiva päivä ja viikko!


torstai 6. marraskuuta 2014

Talvi tulee

Ja se on kyllä kivaa!

Kävin eilen kävelyllä Töölönlahdella. Yritän aina tirkistellä miehiä, mutta nyt alkaa olla jo niin pimeää, ettei siellä näe mitään. Tavallaan se on ihan hyvä, koskakun aina, kun yritän hymyillä ja tuijottaa vastaantulevia ihmisiä silmiin, en pysty tekemään sitä kauhean kauaa. Ehkä noin kaksi sekuntia pystyn, mutta sen jälkeen silmämunat pyöräyttää katseen maahan. Sitten on aina semmoinen olo, että no voihan kikkeli sentään, kuinka tämä voi olla näin vaikeaa ja että ensi kerralla katson, vaikka sitten taas ujostuttaa.

Mutta kikkeleitä vähän katson kyllä, jos miehillä on juoksutrikoot.

Se on nimittäin semmoinen juttu, että ehkä toiset pystyvät olemaan vilkuilematta kehon ulokkeita, mutta minä en. Pitää oikein keskittyä ja hokea itselleen, että älä vilkuile tissejä vaan tuijota naamaa. Ja kun mies istuu jalat levällään tuolissa niin Neitsyt-Henriikka sanoo päässä, että älä laske katsettasi sinne, missä lemmensilmä lepää. Johon sitten Härskipetteri-Henriikka kuiskaa muka hämillään, että ai mikä lemmensilmä, ja jo on katse siellä. Perkele.

Tissit, perse, muna ja kamelinvarvas. Sinne silmät karkaavat. Olen kyllä opetellut aika hyväksi siinä, etten tuijota toisen vehkeitä, koska se on epäkohteliasta. Mutta salaa katson aina pikkuisen.

No vähän eksyin nyt aiheesta. Mutta siis. Eilen oli kauhean kylmä tuuli, joten reiteni ja pakarani jäätyivät täysin. Lenkin jälkeen makasinkin sitten saunassa puoli tuntia ja viskoin löylyä menemään kohtalaisen reippaalla otteelle. Silti pakarani olivat edelleenkin syväjäässä. Joten. Vaihdoin asentoa ja kökötin lauteilla perse kiukaalle päin samalla, kun heitin löylyä olan yli.

Siellä olin sitten. Yksin, perse pystyssä saunassa.

Oli kyllä vähän semmoinen jännä olo siinä, mutta ei se mitään, koska liha lämpeni. Mietin, että mielikuvituspoikaystävä olisi ollut silleen, että mitä helvettiä sä teet siellä saunassa ja minä olisin silleen, että no lämmitän pakaroitani kiukaalla, miten niin.

Mutta semmoisia asioita pitää tehdä aina välillä talvisin. Ja sitten, kun käy saunan jälkeen uupuneena tukka märkänä nukkumaan, niin sehän onkin tosi hyvin pystyssä aamulla.

A photo posted by Henriikka Rönkkönen (@enbrica) on

Moikka!

maanantai 3. marraskuuta 2014

Virkkuukoukku pillussa ja paljon muutakin tavaraa

Minä luin taas itselleni iltasatuna tärkeää kirjaa Kädellä - Itsetyydytyksen historia (2012).

Tiesittekö, että ennen 1900-lukua naimattomien naisten "hysteriaa" poistettiin lääkärissä hieromalla naisen sukupuolielimiä? Yolo!

Kylläpä olisikin näppärää mennä päivystykseen silleen, että panettaa ihan vitusti eikä työnteosta meinaa tulla mitään, että olisiko lääkäri Holopaiselle aikoja vapaana tänään. Oletko sinkku? Olen. No kyllä sitten, kiireellinen potilas täällä.

Miesten seksilelumarkkinat ovat aikoinaan olleet aika minimaalisia. Lähinnä nainen oli sopiva siihen hommaan. Ilmainen tai maksettu. Myös eläin oli kiva.

Naiset sen sijaan.Voi pojat sentään.

Naiset ovat olleet kautta aikain semmoisia runkkupettereitä, että ovat kyllä keksineet keinoja, millä vaginaa kutitella. Eräs professori esittelee vuonna 1902 ilmestyneessä kirjassaan näitä vekkuleita keksintöjä, joita ovat muun muassa: hiuspinnit, virkkuukoukut, kynät, porkkanat, lankakerät, vahakynttilät, kuusenkävyt, rapeasta sianihrasta valmistetut tekopenikset, hiusvoidepurkit ja juomalasit.

Perus maanantai-ilta. Virkkuukoukku pillussa.

Naisten ratsastusharrastusta on myös katsottu muinoin semisti pahalla silmällä, sillä siinä kun istuu lettu levällään, saattaa jokunen nainen nautiskella keinuvasta liikkeestä vähän enemmän kuin muut. Tietysti myös endorfiinitaso nousee liikunnan myötä, joten sekin saattaa saada naisen kehon kihelmöimään.

---> Roviolle jokainen noita-akka. Saatana.

Itse en ole kiihottunut satulassa istuessani, mutta liikunta noin niin kuin yleensä saa kehon semmoiseen puoliheijariin.

Tajusin vasta taannoin, että ei perkele, minähän masturboin joka ikinen kerta, kun olen käynyt lenkillä. Ainakin melkein. En ole tajunnut asiaa aikaisemmin, vasta nyt sitä aloin miettiä, kun luin tätä kirjaa. Olen kyllä huomannut joskus jumpassa, että loppuvenyttelyn aikoihin jotenkin hymyilyttää silleen vienosti ja kehossa kulkee lievän orgasmin kaltaisia aaltoja. Tekee mieli itkeä ja nauraa samanaikaisesti.

Ilmankos minä sen maratoninkin vetäisin pari vuotta sitten. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen.

Naisten seksuaalisuudella on tässä maailmassa niin paljon valtaa ja voimaa, että sitä edelleenkin pelätään. Pelko näkyy joskus kamalan surullisella tavalla. Joskus kuitenkin aika huvittavallakin.

Lelufirma Mattel valmisti Harry Potter -buumin aikoihin tämmöisen luudan, josta löytyy erikoistehoisteina äänet ja värinä.


Luuta ei ehtinyt olla markkinoilla kovin kauaa, sillä huolestuneet vanhemmat ottivat kiireesti yhteyttä lelufirmaan huomattuaan, että erityisesti nuoret tytöt tykästyivät leluun.

YOLO. You go girls!

Valitettavasti lelu poistettiin markkinoilta, mutta jos jollain on ylimääräinen Nimbus 2000 jossain nurkissa lojumassa, niin tänne vaan. Jos tuolla voisi vielä lakaista, niin voi luoja sentään, miten onnellinen olisin.

Ei muuta tänään.

Hyvää yötä senkin runkkarit!



sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Tajusin, että olen aikuinen

Sunnuntai-moi!

Selailin aikani kuluksi elämäni ensimmäistä päiväkirjaani ja huomasin, miten paljon olenkin kasvanut ja aikuistunut 23 vuodessa. Päiväkirjani alkaa näin:


Sen on kirjoittanut 7-vuotias Henriikka, joka on myös antanut itselleen näemmä täydet pisteet omista kirjoituksistaan. Sen merkkinä on jokaisella sivulla 1/1. Yolo.

Mutta nykyään!

Miesanalyysini ovat paljon syvällisempiä ja pidempiä, lähes loputtomia. Sillä voi että sitä kälätyksen määrää, kun akat pääsevät jauhamaan peniksellisistä ihmisistä. Sydän.

Lisäksi minulla on tietysti se mielikuvituspoikaystävä.

Se oli eilen bilettämässä aamuun asti niin rankasti, että makasi tänä aamuna hirveässä kankkusessa sängylläni. Minä päätin helliä tuota poloista, joten mielikuvitusotin siltä suihin ja sitten tein sille oikein kunnon darra-aamupalan, johon kuului pekonit ja kaikki.


Tarjoilin ruoan sänkyyn ja söin sen itse. Oli maailman paras sunnuntai. Minä olin onnellinen ja mielikuvituspoikaystäväni oli myös.

Taidan olla aikuinen nyt.


keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Se on onni, kun seksifantasiat pyörii päässä koko ajan

Iltaa sinne!

Minua pyydettiin kirjoittamaan seksifantasioista, ja en oikein tiedä, mitä kirjoittaisin muuta kuin, että ne on tosi kivoja asioita elämässä. Ainakin näin sinkkuihmiselle ne ovat vähän kuin melkeinsaamista.

Minä aloitin masturboinnin 8-vuotiaana ja seksifantasioinnin varmaankin abauttiarallaa yläasteella enkä aio lopettaa sitä koskaan. 

Parasta niissä on, että voi panna ihan ketä vaan ja se on aina täydellistä.

Minä olen itse ainakin päätynyt siihen, että nautin masturboinnista ja haaveseksikumppaneiden panemisesta paljon enemmän kuin ihan oikeista randompanoista, joita aina välillä tulee raahattua baarista kotipunkkeriin, jossa sitten tampataan aamun tunneilla rutikuivaan reikään ja käydään nukkumaan laukeamatta.

Silloin, kun on stressiä elämässä, ei paljon seksi pyöri mielessä. Siksi nautinkin siitä, kun se pyörii ja kun koko keho kihelmöi aamusta iltaan eikä uni meinaa tulla, kun panettaa.

Seksifantasioita ei kannata pelätä, koskakun ne ovat vain semmoista mielenkiihoketta.

Minä ainakin himoitsen monia ihmisiä. Jotkut ihmiset ajattelevat, että koska kehoa panettaa, niin se kiima pitää purkaa. Että se on joku semmoinen asia, mille ei voi mitään. Ja sitten ne pettää kumppaniaan.

Mutta ei tarvitsekaan tehdä niin!

Sen kiiman voi antaa olla kehossa ihan silleen valtoimenaan ja sitten, kun tulee kotiin, voi pitää mulkkutalkoot tai pimpinpieksäjäiset kumppanin kanssa ihan täysillä ja purkaa sen fantasian siellä.

Koska fantasioin paljon, olen päätynyt siihen, että sitten joskus, kun alan olee jonkun kanssa, niin olisi ihan suotavaa, että se tyyppi olisi ihan himokas nuohooja ja pussailija ja pepunpuristelija. Semmoinen sopisi minulle aika kivasti. Semmoinen, joka ymmärtää tehdä minulle hyvää eikä vain aina itselleen, koska sitten, kun rakastun, minä teen hyvää elämäni loppuun asti. Ja vielä senkin jälkeen ilmestyn uniin räpeltämään. Luulen, että minusta tulisi onneton pidemmän päälle, jos joutuisin jatkuvasti vonkaamaan seksiä kumppaniltani.

Minä en tiedä, mistä seksifantasiat syntyy. Mutta ei se mitään.

Itse fantasioin lääkärileikeistä ja siitä, että joku ihana tyyppi katsoo, kun masturboin ja siitä, että saan ottaa suihin ja siitä, että olen semmoinen viaton pikkuinen tytteliini, jota joku vähän kokeneempi opastaa, että annas minä näytän sinulle, mistä sinä tykkäät. Ja sitten se osaa koskea kaikkialle ja himoitsee minun vartaloani ihan hulluna niin, että sen silmät melkein pulpahtaa ulos tai muna ainakin pulpahtelee ja nykii ja on ihan kivikovanen.

Heippa!

maanantai 27. lokakuuta 2014

Vastaksia lukiijakysmyksiin, OSA 3

No nyt tuli loppu tälle hommalle, sano Henriikka ku spermat poskeltaan pyyhki.

Tässä on kolmas ja viimeinen setti siitä aivan helevetin pitkästä monologista, jonka tuossa perjantai-iltana vetäisin videolle.

Toiset sinkut iskee miehiä baarissa, toiset puhuu puoli tuntia itsekseen ja on siitä jopa varsin onnellisia. Mutta sehän elämässä onkin se juttu, että mistä tulee onnelliseksi. Toiset tulee yksinpuhelemisesta iloiseksi, toisetkin tulee.




Kiitos tuhannen megasuperpaljon kaikista ihanista kysymyksistä, koska kysyvä ei eksy tieltä paitsi ehkä silloin, jos vastaan ei tule ketään, keneltä voisi kysyä ja sen takia joutuu puhumaan itsekseen.

Nähdään kaikkialla ja hymyillään toisillemme silleen ihan villisti!


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Vastastauksia lukijakymyskiin, OSA 2

Lisää pukkaa vastauksia eikä tämä tähän lopu.

Rakkautta sunnuntaihin!



Minä kömmin takaisin sänkyyn makoilemaan alasti mielikuvituspoikaystäväni kanssa, koska sunnuntait on tehty sellaista varten.


Kuva, jonka Henriikka Rönkkönen (@enbrica) julkaisi laitteella

perjantai 24. lokakuuta 2014

Vastauksia lukijakysymyksiin - OSA 1


Kiitos tuhannen paljon kaikista kysymyksistä! Niitä tuli hirmuinen määrä eli 51 ja osassa kommentteja olikin monta kysymystä eli yhteensä tuli paljon enemmän kuin 51.

No minä tyttönen se päätin tehdä itselleni yllätyksen enkä katsonut kysymyksiä etukäteen vaan vasta jälkikäteen samalla, kun tallensin videolle niihin vastauksia puheen muodossa.

Arvatkaapa, kuinka pitkä siitä videosta olisi tullut, jos olisin pistänyt kaikki yhteen pötköön? Tosi.

Joten tässä on ensimmäinen osa.




Toinen osa ja kolmaskin tulee myöhemmin tällä viikolla. Oli kyllä kiva tehdä tämmöinen lukijahaastattelu.

Kivaa viikonloppua senkin runkkarimussukat!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Kysymyksiä!

Moi!

Minä selailin kaiken maailman blogimarkkinoita ja siellä bloggaajat vastaavat kysymyksiin ja minäkin haluan, mutta minulla ei ole kysymyksiä missään. Yksi kysymys on jossain, että "nussitaanko", mutta ei se riitä.

Joten voitteko ystävällisesti esittää kysymyksiä ihan tosi paljon kaikenlaisia. Kiitos!

Koska mitä muutakaan minä tekisin iltaisin. #sinkkuelämää



sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Syksyllä suu on lehtiä täynnä

Vielä muutama vuosi sitten olin ihan pihalla kaikista Whatsapp-tsäteistä ja muista. Minua viisi vuotta nuoremmat hakkasivat viestiä tulemaan jatkuvalla syötöllä ja minä en ehtinyt edes yhtä sanaa kirjoittaa, kun aihe oli vaihtunut 15 kertaa.

Mutta nyt kaikki on toisin. Kovalla treenillä pääsin mukaan tähän skeneen. (Tämä on ensimmäinen kerta, kun käytän kyseistä sanaa enkä edes tiedä, teenkö sen oikein. Ihan sama. Meillä Heinolassa ajettiin linkulla kouluun. Millään dösällä...)

Olen myös oppinut käyttämään hymiöitä ja naurunaamoja. Vielä pari vuotta sitten vihasin niitä yli kaiken ja minusta oli jotenkin lapsellista tämä: :DDDDDDDD

Vaan ei ole enää.

On kuitenkin yksi hymiö, jota kohtaan koen syvää "ei vitun vittu oikeesti".



Se on tämä, jota tässä nyt yritän demonstroida. ;P

Tuo ylempi kuva oli ensimmäinen yritys ja kakkonen eli alempi meni jo huomattavasti paremmin. Erityisen paljon en tykkää tuosta, jos joku aika tuntematon kundi heittelee sitä viesteihin tyyliin: "Haluisitko nähdä? ;P" 

Siitä tulee semmoinen olo, että on se nyt saatana, jos haluat panna, niin sano suoraan ja jos haluat, että tungen loisteputkilampun peräreikääsi, niin sanoppa kuule sekin ihan suoraan.

Olen huomannut, että lähes kaikki elämäni naiset ovat kanssani samaa mieltä.

Pommitan nykyään ihmisiä jatkuvasti kuvillani ja vitseilläni ja teen sen suurella ilolla. Se on ihan sama, istunko paskalla vai en, mutta kuva lähtee. Kaikesta. Kaiken aikaa. Jollekin.

Eilen, kun kaverini oli hieman myöhässä illallistapaamiseltamme, lähettelin hänelle bussimatkan ratoksi kuvia itsestäni. Tuijottelin niitä tovin, kunnes palaset loksahtivat kohdalleen.

Yhdistin kuvat ja huomasin, että niistähän syntyi jotain upeaa. Sarjakuva: "Jos kiveksillä olisi silmät, bloukkari näyttäisi tältä." (69)


Onneksi en ole kivekset.

Lopuksi vielä. Miten tuo otsikko liittyy tähän? Ei mitenkään. Voitte pyyhkiä kahden sentin marginaalit ruutupaperilta ja unohtaa: "Erittele, analysoi ja tulkitse Rönkkösen tekstin tematiikka ja symbolismia."

Sunnuntai on nimittäin lepopäivä. Panopäivä. Lepo. Darrassa panettaa niin paljon, että tässähän uppoaa työtuoli pikku hiljaa seksireikään. Ja niin katosivat tavarat.

Ei korvaa vakuutus tämmöistä. Vai korvaako?

torstai 16. lokakuuta 2014

Kokovartalopingviiniyöpaitatiedote

Ihanaa kynttiläntuoksuista iltaa kaikille ja tervetuloa uudet lukijat!

Edellinen poustaus Facebookissa olikin puolivaginapieru ja sen takia tuli hirmuisesti lisää seuraajia sekä Faceen että Instagramiin (@henriikkaronkkonen). Kivaa!

Tähän mennessä minua on epäilty keksityksi henkilöksi ja myöskin 12-vuotiaaksi. Arvostan. Joku kommentoi videooni, että näytän ihan Anneli Auerilta. Yksi houkutteli minut Twitteriin ja kävinkin heittelemässä sinne jotain kikkelikommentteja.

Blogini aikaisemmat seuraajat tietävät jo tämän asun. Se on 15 vuotta vanha kokovartalopingviiniyöpuku. Nyt on tullut aika esitellä se teille uusille.


Tämä asu oli klassikko jo silloin, kun se ostettiin Heinolan Citymarketin alennuskorista 90-luvun puolella. En voi heittää sitä pois, koska se lämmittää öisin kivasti. Minä palelen aina niin helvetin paljon, että jos harrastaisin seksiä, haluaisin semmoiset vaatteet, joissa on seksireikä haarovälissä eikä minun tarvitsisi riisuutua ollenkaan. Heinäkuu on ainoa kuukausi, jolloin en käytä villasukkia.

Että tervetuloa vaan talvi.

Viime yönä asettelin toisen tyynyni selkääni vasten ja kuvittelin, että se on mielikuvituspoikaystäväni killikkamaha.

Yolo.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Minulla oli lauantaina vähän sutinaa miehen kanssa

Lauantaina oli hyvän ystäväni 30-vuotissynttärit ja minä järjestin pikkuisen yllätyksen. Oli saunomista ja ravintola Mamma Rosaa ja paljon ystäviä ja hyvää ruokaa ja iloista puheensorinaa ja skumppaa (viski).

Sitten mentiin baariin, semmoiseen kuin Navy Jerry's. Se oli neitsytmatkani kyseiseen paikkaan ja tykkäsin tosi paljon. Mojitot oli älyttömän hyvänmakuisia (viski).

Sitten näin siellä söpön miehen ja kuin unelmien satutarinasta, kun hän oli viipottamassa ohitseni, minä nappasin miestä kädestä kiinni.

Kättelin oikein reippaasti ja tervehdin, että heipä hei vaan. Mies hymyili tosi kauniisti takaisin. Pistin siinä ihan parastani kehiin ja aloitin keskustelun ja kysyin, että "Onko sun koiran nimi Arttu?"

"Ei mulla oo koiraa", mies vastasi hymyillen.

"No ööö, onko sun kissan nimi Martti?" minä jatkoin innostuneena tästä loistavasti iskurepliikistäni, jonka ihan näin ex tempore keksin ja mietin, että nyt on hyvä tämä.

"Ei oo... Mutta mun tyttöystävän nimi on Sari", mies vastasi iloisesti.

Kyllä siinä oli satuhäät niin lähellä. Olin siitä ihan varma koko 10 sekuntia, kun juttelimme.

Niin että jos joku kysyy, että no onko ollut miehiä, niin nyt voin vastata, että no joo, pientä sutinaa on ollut kyllä kieltämättä. Koskakun mielestäni tämä lasketaan jo.

Seuraavana päivänä olin sitten pitkän tipattomani jälkeen hieman tukka pystyssä. Siinä sunnuntaipöhnässäni kävin ystäväni luona, jolla on lapsia. Niistä eräs kuusivuotias kommentoi, kun laahustin sohvalle:

"Henriikka kävelee hellästi."


Namaste.

torstai 9. lokakuuta 2014

Jännittävä päivä

Minun tekee mieli hirveästi kirjoittaa, mutta en yhtään tiedä, että mitä. Noh. Kerron sitten ihan mitä sattuu.

Nukuin aika huonosti viime yön. En saanut unta, koska mietin miehiä, joita ei ole. Sitten heräsin aamulla liian aikasin. Sitten kävin kakalla. Sitten tein töitä koko päivän kotoa ja otin välillä selfien alushousujen kanssa, koska tuli semmoinen tunne, että pitäisikö ottaa selfie pikkareiden kanssa.


Ladataan
Mun virtahepopehmolelu kysyi ihan yhtäkkiä, että ai mitä tarkottaa cock, niin tässä mä kerron sille, koska mulla on tämmöset hienot New Yorkista ostetut alkkaritkin, joiden avulla on helpompi ymmärtää et se on lintu.

Sitten lenkitin koirat ja sitten tein tortilloita ja katsoin lempisarjaani Girlsiä.

Tortillan jälkeen menin pissalle ja sitten tulikin yllättäen myös kakka. Siellä pöntöllä istuessa mietin, että kun minä menen pissalle, niin joskus käy näin, että tuleekin yllätyskakka. Mutta miehet menee kakalle, koska niitä kakattaa. Ne ei voi seistä pissalla ja sitten olla silleen, että hei kakkahan tässä tuleekin myöskin. Vai voiko?

Semmoista mietin siellä pöntöllä.

Sitten en olekaan tehnyt muuta. Kohta tiskaan.

Jännittävä päivä.