Muista, että lopulta kaikki järjestyy aina parhain päin

Olen saanut monta viestiä ja kommenttia surusta. Sydänsurusta. Ikävästä. Pahasta olosta. Yksinäisyydestä. Menettämisestä. Ahdistuksesta.

Joten haluan omistaa vuoden 2014 viimeisen kirjoituksen kaikille teille, joilla elämästä on hetkeksi kadonnut nauru.

Noin puolitoista vuotta sitten minä särjin sydämeni ihan pieniksi pirstaleiksi. Miten ja miksi ja mitä tapahtui - millään näillä kysymyksillä ei ole väliä. Niillä ei ole väliä sen takia, että sydänsuru ja kaikki siihen liittyvät tunteet ovat universaaleja.

Nimittäin jokainen, joka on särkenyt sydämensä tietää tismalleen, mistä minä puhun. Ja silti meidän jokaisen tarina on täysin erilainen ja uniikki. Mutta tunne, se on sama.

Eikä siihen auta mikään muu kuin aika. Se saatanan aika.

Mutta ajassa on se hyvä puoli, että se menee koko ajan eteenpäin. Se on luotettava ja rehellinen. Vaikka mihinkään muuhun ei voisi luottaa, niin aikaan voi. Se kulkee. Elämä jatkuu.

Ja sitten, kun on kulunut tarpeeksi aikaa, tulee se päivä. Se päivä, kun havahtuu, ettei olekaan ajatellut surua ainakaan vuorokauteen.

Ei viikkoon, kuukauteen.

Ja joku päivä vielä - vuoteen.

Tarkoitus ei ole unohtaa kokonaan vaan keventää taakkaa. Antaa sen vuotaa kuiviin ja kutistua semmoiseksi, että se on joskus ihan tosi helppo ja kevyt kantaa.

Noin puolitoista vuotta sitten itkin ensin kaksi viikkoa putkeen. Ihan putkeen. Sitten se helpotti, että enää vain aamuisin ja iltaisin. Sitten vaan iltaisin. Kerran viikossa ja niin edelleen.

Silloin, kun en pystynyt lopettamaan itkemistä, otin kuvan itsestäni ja lähetin sen ystävälleni, koska se tuntui olevan ainoa keino kertoa, etten jaksa nähdä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut sanoja.

Tässä on se kuva. Nyt lisäsin siihen yhden kauneimmista ja rohkaisevimmista runoista, jota maa päällään kantaa. Se on Tommyn runo.

Niin se on ystäväni.

Ja hei, katsokaapa minua nyt vaikka tuolta videoista tai mistä ikinä. Ihan kahjo ja iloinen ja höhlä. Kaikkea sellaista, mitä ei jaksa olla silloin, kun sattuu.

Joten muistakaa, että lopulta kaikki järjestyy aina parhain päin. Aina. Koska aika. Ja yolo.

Ihanaa uutta vuotta ja kiitos, kun olette täällä minun kanssani! Ootte mulle tärkeitä. <3

Mielikuvitus-speed-dating

Moi!

Ensi kuussa on se Speed Dating -jutska ja jo nyt jännittää. Mutta onneksi meillä on Petri Nygård, joka laulaa "Treeniä horo siin on ämmille läksyy", niin heti tiesin, mitä tehdä.

Aloin siis treenata, jotta voitan kaikki palkinnot. Ei siellä ole mitään palkintoja eikä kyse ole voittamista, mutta silti aion voittaa kaiken.

Tämä harjoitus meni mielestäni ihan hyvin, mutta ehkä olisi parempi, jos ei sitten ne oikeat speeddeittailut päättyisi kuitenkaan näin. Mutta ei se haittaa vaikka päättyisikin. Jokainen on yksilö ja omanlaisensa ja semmoinen pitääkin olla myös deiteillä eikä joku muu.

Ei se nyt niin erikoista minulle olisi, jos ilta päättyisi siihen, että haravoin jonkun paskaa kinoksilta.

Kivaa viikkoa!

Kiva joulutarina

Kävin eilen pitkästä aikaa pulkkamäessä. Enkä mitenkään käynyt vaan vedin menemään monta tuntia putkeen niin, että selkä oli lopulta täynnä lunta ja 20 vuoden ikäiset, äidin vanhat toppahousut läpimärät. Naama oli tulipunainen ja tukka takussa.

Tämä pulkkamäki tosin oli siitä hieman spesiaali, että se oli oikeasti jäämäki. Ei lunta, vaan jäätä alusta loppuun. Sellainen luonnon oma liukumäki, joka kiellettäisiin lailla, jos joku lakikieltäjä sen näkisi.

Mutta onneksi ei nähnyt. Niinpä meitä oli siellä kaikki kulmakunnan lapset jonossa menemässä alas. Ikähaarukka 2-vuotiaasta neljäkymppisiin.

Ensin en meinannut uskaltaa mennä, mutta pakkohan se sitten oli, kun porukan nuorin, se kaksivuotiaskin veteli mahallaan alas sellainen euforinen onni kasvoillaan, ettei edes voimakkain huumausaine voisi sellaista tuottaa.

Ja kun kerran menin, niin eihän siitä loppua meinannut tulla. Mentiin pitkissä letkoissa ja yksin, etuperin ja takaperin. Kyykyssä ja mahalteen.

En ole käynyt laskemassa liukurilla ainakaan 10 vuoteen missään. Ehkä muutaman kerran jossain kämäsessä mäessä olen kokeillut. Mutta ei sitä lasketa.

Joten olin unohtanut sen, että kahden tunnin jäämäenlaskun jälkeen voi tuntea sydämenlyönnit mäkeen piestyissä pakaroissa. Ja illalla, kun kävin lämpimässä suihkussa, ihmettelin, mitä helvettiä perseessäni on. Jotain irtonaista.

Noh, sen verran kovasti oli tullut hakattua sitä mäkeen, että nahka oli irtoillut. Perseeni oli siis ruvella. Mutta toppahousut, ne äitin vanhat tissien alle yltävät alapään lämmikkeet, ne olivat säilyneet ehjänä.

Joten, kun yö saapui, kuului eteisestä hento ääni.

"Harjoituksen puutetta", kuiskasivat toppahousut hiljaa Henriikan perseelle.

Sen pituinen se.

Jos miettii yksinäisyyttä, niin jouluna sitä miettii kaikkeista eniten

Moi!

Abauttiarallaa kuusi vuotta sitten erosin pitkästä suhteesta. Sen jälkeen erityisesti joulu tuntui aina jotenkin ärsyttävän raskaalta, vaikka ympärillä oli paljon ihania ihmisiä.

Tai ei ehkä raskaalta vaan semmoiselta, että voi vitja, kun kukaan ei suunnittele kanssani, mitä ME tehtäisiin nyt näinä pyhinä tai suukota saunan jälkeen tai hymyile jännittyneenä, kun avaan sen antaman paketin tai heitä lumipallolla vahingossa liian kovaa naamaan niin, että veri lentää.

Monena jouluna tuijotin kännykkääni maanisdepressiivisen aggressiivisesti ja odotin, että kohta sieltä tulee joltain supermegakivalta joulutervehdys. Eihän sieltä mitään tullut, koskakun ei sellaista ollut elämässä osana. Siis sellaista romanttista rakkautta - kaverillista toki mielin määrin, mikä se on myös ihan yhtä tärkeää.

Mutta vihdoinkin - kuuden vuoden jälkeen perkele - olen saavuttanut sellaisen autuaallisen ja neitseellisen tilan, ettei joulukaan tunnu enää missään. No vähän tuntuu sillä tavalla kivasti mahassa, koska joulupukki, mutta ei pahasti yhtään.

Kyllä siihen kauan menikin. Olen näemmä hidas prosessoimaan asioita.

Mutta jos tämmöinen hidashenriikkakin oppii, niin sitten oppii kuka tahansa muukin. Siis jos vain haluaa oppia. Ilman halua ei tapahdu mitään.

Joten pusuja päin naamaa kaikille! Ei lumipalloja. Tai no ehkä pari pehmeetä.

Kannattaako olla helppo vai vaikee?

Moi!

Ohhoh, tuli vahingossa video. Siinä on vastaus yhteen lukijakysymykseen, että kannattaako olla helppo vai vaikee. Ensin meinasin vastata kommenttiin, mutta sitten vastauksesta tuli niin pitkä, että ajattelin kirjoittaa kokonaisen tekstin.

No sitten, kun olin silleen, että nyt kirjoitan, niin videokamera alkoi pöydällä erittäin vaativasti tuijottaa ja sitten se olikin menoa. Molotin pitkät pätkät eikä missään ollut mitään järkeä, mutta onneksi on editointi ja sain tehtyä tästä jollakin tavalla kokonaisen.

Tästä sen voi nyt katsoa.

Ps. Kohta musta tulee spiderman eli jos ootte hädässä (kakka tai missä ikinä), niin tuun pelastamaan. Ilmottauduin nimittäin semmoiselle kiipeilijöiden sitomiskurssille. Ihan villiinnyin. Moikka!

Ihmeellinen nainen leikkii Subia ja juo levää - Katso yllätysvideo!

Tein yllätysblogivideon teille!

Mutta ensin. Mitenkään ei liity videoon tämä, mutta kolme kivaa asiaa on tapahtunut.

1. Ilmoittauduin Speed Datingiin. Se on tammikuussa ja jo alkoi jännittää.

En ole koskaan semmoisessa käynyt, mutta ihan luottavaisin mielin menen sinne. Osaan nimittäin ihan luontaisesti hermostuneena puhua taukoamatta. Ei tule hiljaisia hetkiä. Voin vaikka kysellä, onko koiran nimi Martti ja kissan Ari-Matias. Ehkä tulee vahingossa tarinoita peräpukamista. Ehkä kerron nännikarvoista. Ehkä menen väärään paikkaan. Mutta ei se mitään, koska YOLO!

2. Sain katsoa etukäteen pari dokumenttia, jotka tulevat tammikuussa DocPoint-festareille. Tykkäsin niistä molemmista, koskakun toinen kertoi sinkuista ja toinen pimpeistä. Kirjoitin niistä tänne.

3. En muista enää, mikä tämä kolmas juttu oli, mutta uskon, että se oli tosi kiva juttu! No vaikka voin keksiä tähän, että minulla on kivat tissit. Joskus niissä tosin on patteja. Masturbatia-patteja. Pateista voi lukea täältä.

No niin, tässä on se video, josta niin paljon puhuin tuossa ensimmäisessä lauseessa ja erityisesti otsikossa:

Ja ihan varppina tulee lisää näitä!

Ja siksi kannattaa käydä treffeillä

Olipa kerran Henriikka, joka kohta oli ollut jo kuusi vuotta sinkkuna. 

Niihin vuosiin mahtui paljon. Oli ihastusta, joka vei jalat alta, ja ihastusta, joka ei vienyt. Vastaan tuli tyyppejä, joita edelleenkin pelkää kohtaavansa, koska ei tiedä, miten reagoi. Tuli tyyppejä, joita ei pelkää. 

Kuitenkin aina, kun uusi tyyppi asteli elämään, ensimmäinen ajatus oli, että onkohan tämä nyt se minun uusi pitkäaikainen ystäväni, jonka kanssa pussaillaan peittojen alla ja päällä aamukuuteen. 

Se ajatus tuntui joka kerta jotenkin ahdistavalta. Että miksi pitää aina miettiä tulevaisuutta. Eihän niin tehdä kavereidenkaan kanssa. Niiden kanssa vaan ollaan ja ystävystytään, pikku hiljaa. Kannattaako tässä edes käydä missään treffeillä, kun aina tulee mietittyä sitten jälkikäteen, että ei tämäkään ollut se.

Mutta sitten eräänä iltana Henriikka tajusi jotain. Hän ei saanut unta, koska häntä puhututti niin paljon. 

Ja näin häntä puhututti. 

Jokaiselta ihmiseltä, jonka elämän aikana kohtaa, saa pienen herneen kokoisen peilitarran. Peili siitä syystä, että se heijastaa, ja tarra siitä syystä, että tarrat ovat kivoja ja erityisesti niiden liimaaminen eri paikkoihin on terapeuttista. 

Päivän päätteeksi tarrat liimataan kotona seinään, koska lopulta me kaikki halutaan hirmuisesti tietää, mikä kuva sieltä lopulta heijastuu. 

Joiltakin tyypeiltä saa ison postikortin kokoisen tarran. Ne ovat arvokkaampia kuin muut, koska niistä näkee vähän enemmän kerralla. Mutta niitä saa elämän aikana vaan muutaman, ehkä kymmenen. 

Pikku hiljaa vuosien varrella tarroja on jo niin monta, että seinälle alkaa muodostua iso ja upea, mutta epämääräinen ja rosoinen peili. Ja kun on vanha ja ryppyinen, peili on melkein valmis. Mutta vaan melkein, koska joskus on elämässä tullut aikoja, jolloin on repinyt osan tarroista pois, koska ei ole halunnut nähdä, mitä ne näyttää. Ja kaikkia tarroja ei ole tullut edes liimattua, koska niiden antajat ovat jostain syystä vituttaneet niin paljon. Osa tarroista on hävinnyt taskusta ja osa taas on jo haalistunut. 

Mutta vaikka sitten vanhana voisikin nähdä itsensä jo aika hyvin ja kokonaan, on siinä vaiheessa jo niin sokea, ettei erota enää hoitajaa verhoista. Joten lopulta ei koskaan näe itseään kunnolla. 

Mutta jännittävää on se, kun yrittää nähdä. Kun rakentaa sitä peiliä. Ja kun pala palalta alkaa hahmottua, kuka kummajainen sieltä kurkistaa. Ja kun pikku hiljaa oppii, että peilikuvaan voi itse vaikuttaa. Koska jos peilille hymyilee, se hymyilee takaisin.

Ja sen takia, että ihmiset ovat peilitarroja, kannattaa käydä eri tyyppien kanssa kahvilla, kirjautua treffipalveluun, osallistua speed dating –juttuihin ja lähteä sokkotreffeille. 

Ei sen takia, että sieltä voisi löytää elämänsä rakkauden, vaan sen takia, että sieltä saa taas yhden tarran lisää. 

Niin, ja tietysti vielä  - yolo.

No nyt kuulkaas tein jotain luonnotonta

En pidä korkeista paikoista yhtään. Kun semmoiseen joudun, alkaa jo heti pakaroissa tuntua omituisia tuntemuksia. En tiedä, miksi juuri siellä, mutta ikävästi alkaa juilimaan persettä. Ja sitten alkaa myös huimata.

Joten en mielelläni käy korkeissa paikoissa.

Mutta sitten, kun olin tuijottanut tarpeeksi kauan seinässäni olevaa pientä lappusta, jossa lukee "Onni suosii rohkeaa", päätin lähteä ylöspäin ihan ex tempore ja yllättäen. Menin Salmisaareen kiipeilyareenalle ja katselin jännittyneenä yläilmoissa kipittäviä  ihmisiä, jotka sitten jo kohta tulivat melkein niskaani. (Siellä pitää olla varovainen, ettei joku tule vaijerilla alas juuri siihen kohtaan, missä itse seisoo. Jos silmissä pimenee yllättäen, saattaa olla, että oma pää on jonkun kiipeilijän kankkujen välissä.)

Minua opasti semmoinen ystävällinen herrasmies, joka auttoi minut alkuun. Hyppäsin liian pieniin kiipeilykenkiin ja valjaisiin. Valjaat tuntuivat vähän oudolta, semmoiselta, että perse tursuaa ja pimppi jää väliin. Sanoinkin sen vahingossa vähän niin kuin ääneen. Kaikkea ei tarvitsisi aina sanoa, mutta se vaan tuli ulos. Ei se haittaa.

Sitten kaveri laittoi vaijerin kiinni valjaisiini ja sanoi, että seuraa punaisia mohkuroita, koska se on helppo reitti. Ja minä tottelin.

Ja kuulkaas menin ihan ylös asti ja monta kertaa! Ensin pelotti hirveästi ja jäin vain puoliväliin, mutta sitten jo heti seuraavalla kerralla kipusin taivaisiin eli 10 metrin korkeuteen.

---> Kuva tai ei tapahtunut.

Kuva, jonka Henriikka Rönkkönen (@enbrica) julkaisi Joulu 12, 2014 at 9:47 PST

Se oli niin kivaa, etten olisi halunnut lopettaa, mutta tunnin jälkeen käteni lakkasivat ottamasta pallukkamohkuroista kiinni. Yhden kerran vähän kiljaisin säikähdyksestä, kun tulin alas, mutta ei kukaan paljon huomannut.

Aika paljon myös seistä törrötin keskellä kaikkea hälinää ja katselin muiden touhuja. Siellä oli maailman paras spirituaalinen ilmasto. En tiedä, mikä se on, mutta semmoinen siellä oli. Sen paikan energia oli jotenkin kauhean ystävällinen ja tsemppaava ja semmoinen, että ei vitsi mä pystyin tähän, ja naurua kuului paljon.

Olen ajatellut pallukkamuhkuroita ja seiniä sen jälkeen koko ajan. Äskenkin vähän ajattelin, kun nostin paistinpannun ilmaan ja sieltä hömpsähti puolet ruoasta lattialle, koska kädet ovat edelleenkin niin voimattomat eilisestä, etten jaksanut kannatella pannua.

Koiranikin ajattelivat ihan varmasti kiipeilemistäni, kun imuroivat salsamättöni lattialta.

Minä suosittelen tätä jokaiselle ja erityisesti sinkuille! Siellä tutustuu koko ajan uusiin ihmisiin, kun käy kurssin ja sitten alkaakin ryömiä seinillä ja jo on tutustunut kymmeniin, jotka siellä käyvät ahkerasti.

Mutta en suosittele KENELLEKÄÄN hallin takaosassa olevia kierreportaita, jotka vievät toiseen kerrokseen. Ne menevät taivaisiin myöskin, ja niistä näkyy läpi alas. Tuntui, että kuolema korjaa, kun niitä ryömin ylös. Ihan hirveät. Alas tulin hissillä.

My name is Henriikka - Henriikka Cliffhanger (but also likes elevators) Rönkkönen.

YOLO!

Miksi?

Moi ja kivaa sunnuntaita!

Erästä lukijaani on painanut jo pitkään vakava ja tärkeä kysymys, joka kuuluu näin: "Miksi käyt vessassa ovi auki niin, että koirat voi tulla sisään?"

Kaikki alkoi siitä, kun olin pieni kuusivuotias lapsi vielä. Sisarukseni sanoivat leikispäissään, että vessanpönttömme pitää vetäessään välillä aivan hirveää örinää, ja minä en uskonut, koska se ei pitänyt paikkaansa.

Mutta vähän uskoin silti. Joten, kun kerran olin vessassa ja ovi oli lukossa ja vetäisin pöntön, örinä alkoi. Ehkä sisarukseni olivat oven takana örisemässä, ehkä keksin äänen päästäni, ehkä viemäri örisi, koska olin juuri pessyt kädet ja vesi valui sinne nopeasti, en muista. Mutta muistan sen, kun pakokauhun vallassa yritin saada vessanovea lukosta auki, mutta se ei oikein meinannut aueta.

Sen jälkeen tein kaikki tarpeet vessanovi hieman raollaan, jotta pääsin sieltä nopeasti pois örinän yllättäessä.

Kun menin kouluun seitsemänvuotiaana, istuin sielläkin pissalla ovi auki, ja eiköhän sinne vahingossa pamauttanut joku isompoluokkalainen. Se nolotti suuresti sekä minua pientä ykkösluokkalaista että sitä isompaa, joten sen jälkeen laitoin aina oven lukkoon - mutta avasin lukon ennen kuin vetäisin vessan.

Opin kuitenkin nopeasti, etteivät koulun vessat örisseet, joten pelko katosi.

Joskus teini-iässä luin Aku Ankkoja tai tarvittaessa vaikka hammastahnatuubin tuoteselostetta, jotta sain ulostettua. 

Nykyään istun ovi auki, koska asun yksin ja voin puhua jollekin samalla. Jollekin, joka tykkää kuunnella juttujani siinä vastapäätä eikä välitä, vaikka paska haisee. Jollekin, joka vähän säikähtää, kun pieru yrittää halkaista vessan posliinia. Jollekin, joka sen äänen kuultuaan tuijottaa örisevää pönttöä yhtä jännittyneenä kuin minä pienenä. Sellaiset tyypit on harvassa.

Niin siksi.

Maailman parasta tapahtui!

Voi juku!

Te, jotka Facebookissa minua seuraatte, niin tiedättekin jo tämän.

Olen päässyt vauva.fi-keskustelupalstalle. Maailman hienointa! Siellä on semmoinen visa, jossa parodioidaan jonkun blogia ja sitten muiden tehtävä on arvata, kenen blogista on kyse.

Tällä tavalla siellä oli minun blogiani mukailtu:

Vierailija 04.12.2014 klo 02:03

Sitten katselin leffaa, siinä ihan omalla sohvalla yksin katselin. Vienon pierun päästin katsellessa. Sitä haistelin ja kuvittelin, että se olisikin poikaystävän. Se teki minut iloiseksi se. Mielikuvistuspoikaystävää ajattelin hymyillen ja minua alkoi hieman panettamaan, kun sillä olisi kuitenkin sellainen muna, että sitä minä himoitsisin. Vaikka se mies joskus haisisikin vähän pahalta, niin silti himoitsisin. Se olisi meidän parisuhdetta se, pierut ja paneminen. 

/ Kirjoitettu ihaillen kyseisen bloggaajan omaperäisiä (hehe) juttuja! -A
 
Siis voi jukun juku, miten ihanasti kirjoitettu! Ja muut ovat arvanneet ihan oikein, että se on minun blogini. Pierut ja mielikuvistuspoikaystävät ja kaikki niin hienosti kohdallaan.

Voi vitja!

Ja sitten lyhyesti uutisia

Henriikka Rönkkönen on 30 ikävuoteen mennessä saavuttanut paljon. Hän on esimerkiksi juossut maratonin ja oppinut syömään sieniä ruoassa, jos ne eivät maistu siinä ollenkaan.

Mutta tänään Rönkkösen vuosien uurastus ja kova työ palkittiin ruhtinaallisesti.

Työ onkin vaatinut Rönkköseltä paljon. Hän on raahautunut lattioilla, pukeutunut riepuihin, mörissyt, ärissyt, pörissyt ja rimpuillut kaikkialla, missä voi rimpuilla, koska se on näyttänyt muiden mielestä hauskalta.

Nyt se on virallista. Rönkkönen on tiukan ja arvovaltaisen raadin arvion mukaan Maailman Paras Lapsenvahti.

”Ehkä se oli se, kun kerroin kaikki ne kerrat, kun muhun on sattunut ja musta on vuotanut verta”, Rönkkönen pohtii voittoaan.

”Mä luulen kuitenkin, että raatia miellytti eniten ruokapöydässä käyty keskustelu siitä, missä kaikkialla epäsopivissa paikoissa olen pieraissut”, hän jatkaa.

Rönkkönen siirtyy ensi kuussa tyytyväisenä ikävuoteen 31.

”Nyt on kaikki valmista”, hän myhäilee hymy huulillaan.

Pojat on kyllä semmosia lurittelijoita että!

Minä olen ehkä vähän härski, mutta pojat ne vasta juonet keksii.

Muistan ikuisesti sen kesän, kun paljastin kavereilleni täysin spontaanisti ensimmäisen härskin ajatukseni. Olin tuolloin vasta menossa viidennelle luokalle.

Olin silloisen "poikaystäväni" ja tämän kavereiden kanssa Heinolan Mäkkärissä viettämässä laatuaikaa. Pöydällä oli A4-kokoinen jostain aikakauslehdestä repäisty sivu, jossa oli kesän muotivaatteisiin pukeutuneen naismallin kuva.

Tämä sivu oli taiteltu kahteen osaan. Ensin puoliksi ja sitten taas puoliksi. Se oli ehkä ollut jonkun pojan taskussa, koska sivu oli kulunut. Kun sen aukaisi, keskelle taitoskohtaa oli kulunut reikä.

Ja se reikä oli - naisen vaginan kohdalla.

Siis minun mielestäni. Muiden mielestä se oli vaan ihan tavallisesti paperin keskellä.

Mutta kun minä - 11-vuotias, juuri ensimmäiset kuukautisensa vuodattanut Henriikka - paljastin muille, että "kattokaa, missä kohdassa toi reikä on", pojat repesivät nauruun.

Hämmennyin. Se oli hieno hetki.

Kuitenkin vielä muutama viikko aikaisemmin olin kertonut äidilleni vitsin siitä, miten Tintin isän ja äidin nimet ovat Emätintin ja Siitintin, mutta se ei saanut hänessä aikaan toivottua reaktiota.

Ymmärsin, että kohdeyleisö pitää valita tarkkaan.

Ja tähän on tultu. Seksiblogeja, pornograduja ja ties mitä. Mutta tämä maailma on aika kiva ja minä tykkään siitä kovasti. Siis, että saan muut nauramaan.

Kirjainten takana on kuitenkin ihan tavallinen ja välillä ujokin tyyppi. Ja naiivi, kuten lapsena. Silloinkin jo uskoin poikien kaikenmoisiin luritteluihin.

Eräänkin kerran tämä 11-vuotiaan Henriikan pari vuotta vanhempi "poikaystävä", jonka kanssa "olimme yhessä" ehkä noin pari kuukautta, makasi Mäkkärin pihapenkillä. Minä kävelin penkin selkänojaa pitkin, koska se oli coolia taiteilla siinä ja rikkoa kaikenmaailman "tuolit ovat istumista varten"-sääntöjä.

Poikkikseni ei halunnut minun lopettavan selkänojalle taiteilua, koska olin hänen mielestään niin taitava. Voi juku, kun se tuntui teinistä kivalta olla taitava penkin reunalla kävelemisessä. Ja miten somalta näyttivät ihastuksen siniset silmät, kun hän hymyili ja pyysi kävelemään vielä kertaalleen edestakaisin.

Vasta paljon myöhemmin tajusin, mistä siinä oli kyse. Poikkis näki paitani alle ja tiiraili siinä makoillessaan salaa pieniä tissinnökäreitäni.

Senkin pojat!

 Tässä ote elämäni ensimmäisestä päiväkirjasta ja sen ensimmäisestä aukeamasta. Yolo.