Google-haut

Google-haut

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Börniksen eri vaiheet

Nostan tämän tekstin ylemmäs, koska siitä on nyt abauttiarallaa kaksi vuotta, kun väsähdin tyystin. 
 

Moi!

Ette ikinä arvaa. No ehkä arvaatte. Ette arvaa. Ai mitä?

No sitä, että börnis alkaa ihan tosissaan olla takanapäin. Vaikka eihän se koskaan lähde pois minusta. Siellä se on muistona ja aina läsnä, sillä en voi irrottaa tunnollisuutta pois persoonastani enkä haluakaan, mutta ehkäpä opin elämään sen kanssa - en enää luhistu vaan voimistun.

Ajattelin kirjoittaa, miten börnikseni eteni. Ehkä se auttaa jotakin, joka pyörii samojen asioiden äärellä. Vaikka tietysti jokaisen oma historia vaikuttaa siihen, kuinka kauan kaiken maailman börnikset ja hörnikset kestävät. Minä olen käynyt nuorempana läpi jotain pahempaa kuin tämä, joten olen päässyt börniksen käsittelyssä suht helpolla. Nykyään nimittäin ymmärrän tunteita paremmin. Osaan ottaa tunteen käteen ja katsella sitä. Ymmärrän, ettei paha tunne tarkoita mitään eikä se ole vaarallinen. Ymmärrän, että se menee ohi. Tiedän, miten tunne toimii kehossani. En pelkää sitä.

Mainittakoon vielä, että en syönyt lääkkeitä, sillä halusin selvittää, mikä päässäni on vialla. (Vastaus on, että olen liian tunnollinen, en ole tyytyväinen mihinkään, mitä teen, koska ajattelen, että asiat voisi aina tehdä paremmin, ja otan liian monesti vastuun muiden hyvinvoinnista ensin - ja vasta sitten omastani, jos edes muistan. Namaste. Yolo. Näillä mennään. En tarkoita lääkkeettömyydellä kuitenkaan sitä, että se sopisi kaikille, mutta minulle se oli parempi vaihtoehto.)

Ensimmäinen kuukausi

1. Lyyhistyminen. Romahdus. Väsymys. Tässä vaiheessa ei pääse sängystä ylös. Kehossa tuntuu siltä kuin olisi 42 astetta kuumetta, vaikka ei ole yhtään.

2. Kauhu. Paniikkikohtaukset ja ahdistus. Tuntuu, että on hullu. Tuntuu, että kuolee tähän paikkaan.

3. Ymmärrys, mistä on kyse. Päivät ovat suossa tarpomista. Kaikki tekeminen ahdistaa ja tuntuu liian raskaalta. Viisi minuuttia kävelyä ulkona tuntuu maratoonilta. Pulssi on korkea, hengitys pinnallista, pyörryttää.

4. Ulkoruokinta. Ei tule kuuloonkaan, että jaksaisi laittaa ruokaa itselle. Vatsa on kipeä, koska se on täynnä ilmaa vääränlaisesta hengityksestä.

5. Asiat täytyy tehdä väkisin, koska mitään ei haluaisi eikä jaksaisi tehdä, mutta yksinoleminen pelottaa, koska muuten ajatukset valtaavat pään.

6. Jaksoin tehdä yhden asian päivässä, esim. käydä kaupassa, nähdä kaveria, kiipeillä, tiskata, pestä pyykkiä, soittaa puhelun. Mutta iltaisin en jaksanut enää pestä hampaita, koska olin niin väsynyt.

Toinen kuukausi

7. Opettelin pysäyttämään ajatuksiani. Pakotin itsensä ajattelemaan vaikka koiranpaskan keräämistä mieluummin kuin sitä, mitä pääni oikeasti suoltaa. Laskin pihapuun lehtiä. Lauloin jotakin voimauttavaa biisiä taukoamatta ääneen, jotta en ajattelisi mitään.

8. Jaksoin tehdä kaksi asiaa päivässä. Vaikkapa nähdä kaveria työpäivän jälkeen. Mutta vain kerran viikossa.

9. Yksi hyvä iltapäivä ilman ahdistusta, mutta muuten ahdisti kivasti koko ajan. Heti aamusta ahdisti ja iltaan asti ahdisti.

10. Ei itkettänyt vieläkään. Mitään ei purkautunut. Masturboin väkisin, mutta tuntui kuin hinkkaisin kyynärtaivetta. Tai ei, sekin olisi tuntunut paremmalta.

Kolmas kuukausi

11. Alkoi vituttaa ihan kaikki asiat maailmassa. Mutta se teki onnelliseksi. Se oli ensimmäinen oikea arkinen tunne, jonka koin pitkään aikaan.

12. Oma ääni tuntui tulevan kaiuttimista ja kaikki, mitä itse sanoin, vitutti rankasti.

13. Jaksoin vihdoin taas juosta ja uida. Uidessa tosin pelkäsin vetäväni vahingossa keuhkoihin vettä, sillä edelleen tuntui, etten hallitse kehoani. Mutta koska Stadikalla oli aina niin paljon jengiä, ajattelin, että joku huomaa minut pohjasta nopeasti enkä kuole.

14. Yritin liikkua vähintään 4 päivänä viikossa max. 30 minuuttia niin, että sykkeet olivat koholla. En aina tosin jaksanut.

15. Yhtenä iltana panetti. Masturboin ja itkin onnesta.

Neljäs kuukausi (nyt)

16. Naurattaa. Kaikki asiat naurattaa. Kaikki nekin, jotka ovat menneet päin persettä.

17. Oman elämän näkee kirkkaammin. Ihmissuhteet näkee kirkkaammin. Minulla oli semmoinen pieni etäsuhteen tapainen juttu käynnissä, mutta börniksen jälkeen ymmärsin, ettei se toimi. Minä en ollut oma itseni hänen seurassaan. Börniksen aikana olin liian väsynyt ymmärtämään sitä.

18. Panettaa. Voi jeee! On ihanaa, että on pöksyt märkänä pitkästä aikaa eikä malta odottaa, että pääsee kotiin masturboimaan.

19. Normaali elämä tuntuu aivan saatanan upealta. Voi iloita kaikesta arkisesta. Jaksaa laittaa ruokaa, nauttia leikatun ruohon tuoksusta, kuunnella itkumusiikkia ja kyynelehtiä ja olla onnellinen, että vihdoinkin hanat ovat auenneet.

20. Jaksan taas kirjoittaa ja tehdä niitä asioita, joita rakastan. Opettelen ottamaan varovaisesti. En hötkyile. Kuuntelen itseäni koko ajan tarkasti korvat höröllä.

Parasta börniksen aikana on ollut se, etten ole kokenut syyllisyyttä siitä, etten jaksanut vastata viesteihin tai unohdin soittaa takaisin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että aina ei tarvitse olla olemassa muita varten. Aina ei tarvitse pelastaa muita.

En olisi uskonut vielä kuukausi sitten, että sanon näin, mutta börnis on yksi parhaista asioista, joita minulle on tapahtunut. Tiedän, ettei se ole vielä ohi ja tiedän, että tulevaisuudessa minun pitää olla todella varovainen. Mutta nyt ainakin tiedän.

Kannattaa ajatella henkinen murskaantuminen vaikkapa niin kuin jalasta olisi katkennut luu. Anna aikaa vuosi tai pari. Etene hitaasti. Vahvistu rauhassa. Opi elämään sen kanssa. Älä luovuta.

Toivottavasti tämä auttaa sinua, joka olet jossain siellä pimeässä vielä. Kaikki järjestyy. Minä lupaan.

Loppukevennyksenä vielä börnisnaama ja börnismaha (#finnishgirl #selfie #sexy #sixpack):



Ps. Kaksi vuotta on kulunut näiden kuvien ottamisesta eteenpäin. Vaikka tuossa tekstissä mainitsenkin olon helpottuneen neljässä kuukaudessa, kesti silti vielä ainakin vuoden saada stressireaktiot laantumaan. Stressi on nimittäin ollut 100 kertaa voimakkaampaa börniksen jälkeen. Kroppa ehtii reagoida ennen kuin ehdin rauhoittua.

Olen kuitenkin onnistunut pitämään kroppani suhteellisen rentoutuneessa tilassa jo pitkän tovin. Nykyään voin hirveän paljon paremmin, mutta minusta on tullut vähän varovaisempi. Se ei ole ollenkaan huono asia. Ehkä sillä tavalla se on vähän huono asia, että kaipaisin todella paljon toisen ihmisen lämpöä, kaipaisin rakkautta, mutta olen aika arka sitä hakemaan ja etsimään. Yksinäisyys on kurja tunne, vaikka tiedänkin sen menevän ohi.

Mutta en silti ajattele, etteikö se päivä koittaisi, että pääsen nuuhkimaan jonkun ihanan kainalokarvoja. Pitää vain olla kärsivällinen ja rohkea, kun aika on. :)

13 kommenttia:

  1. Ihana! Liikaa pelätään näistä tämmösistä aiheista kirjoittaa. Itelläni oli edellisessä työpaikassa myös burniksen oireita ja ekana aattelin - oon nuori, eihän mul voi olla, pitäähän mun nyt jaksaa. Sehä se vasta pistikin puurot ja vellit sekasin.

    VastaaPoista
  2. ihana nainen, mahtavaa! tunnistin itseni monesta, kun on tullut noita soita ja aallonpohjia kahlattua. itselleen pitää olla armollinen, se lienee se tärkein juttu toipumisessa. puss!

    VastaaPoista
  3. Hengellisessä yhteisössä,luotettavan pastorin kanssa keskustellessa, saisit rauhaa sielunelämääsi. kenenkään ei tarvitse yksin painia. Kannattaa hakea puhekaveri ehdottamastani suunnasta.

    VastaaPoista
  4. "Tiedän, miten tunne toimii kehossani" Ihan uskomattoman upea lause! Mahtava kirjoitus muutenkin, on kiva taas päästä lukemaan tekstejäsi :) hyvää jatkoa toipumiseen <3

    VastaaPoista
  5. ah! viime talven börnis salutes you!
    vähän jännityksellä tähän syksyyn, mut tuntuu että jotain oppineena; sanoin just yhdelle työkeikalle "ei" - ihan vaan siksi kun aattelin että sen mahduttaminen kalenteriin aiheuttaisi kohtuuttoman suuren määrän ahdistusta.
    vihaan syvästi itseäni, kun kirjoitan seuraavan lauseen, mutta:
    Olipa voimauttava kokemus.
    Pus!

    VastaaPoista
  6. Itsekin samasta bööniksestä toipumassa ja matka on helvetin kivinen ja töissä käyn edelleen ja tuntuu,että ei saanut aikaa "parantua" . yhtä suossa tarpomista, tunnollisuus pahin vihollinen. Hienoa, että sulla alkaa elämä näyttää valoa ja tunteita. Se on mahdollista siis tuntea taas jotain :)

    VastaaPoista
  7. Oot huippu. Ja tänään on mullakin hyvä päivä. Aurinko paistaa ja huomaan sen!

    Pusu ja hali.

    VastaaPoista
  8. Hieno ja rohkea teksti (+kuvat)! Upeeta että uskallat kertoa tästä avoimesti. Itsellä ollut samantapaisia oireita viime aikoina ja olen miettinyt miten sen ahdistuksen saisi helpottamaan silloin kun tuntuu siltä, ettei mikään auta. Kyllä sekin helpottaa ettei ole maailman ainoa ihminen jolla on tämmöisiä tunteita ja että niistä voi päästä eteen päin. Iso kiitos!!! Terveisin sinkkukollega ��

    VastaaPoista
  9. Olipa ihana nähdä jonkun muun osaavan kiteyttää börniksen ajatukset sanoiksi niin hyvin, ihan kun olisi itse kirjoittanut omista ajatuksistaan. Vielä toisinaan tulee hetkiä, kun kaikki tuntuu ylivoimaiselta ja itkettää vaan niin maan perkeleesti, mutta yhdistettynä todella lievään lääkitykseen on kaikenlainen hoitava ajattelu ja itsetutkiskelu auttaneet, ja muutaman kuukauden taistelun jälkeen fiilis on parempi kun aikoihin. Kuten itse sanoit, niin on mahtavaa kun nauttii taas arkisista asioista kuten pyykinpesusta :)

    VastaaPoista
  10. Jonkin aikaa seurannut blogiasi. Ihailen sun rohkeutta, tekstisi antavat voimaa ja neuvoja samantyyppisissä tilanteissa oleville. Hienoa että on tuollaisia ihmisiä. Jaksamista : )

    VastaaPoista
  11. Oi Henriikka!
    Kiitos elämältä maistuvasta blogista! Vaikka oma elämäni on (jokseenkin) erilaista tunnistaa myös tämä 44v 3veen yh monta monta asiaa blogistasi. Tänks "en ole yksin näiden juttujen kanssa" ja naurusta.
    Hyvä homma! Iloa ja rakkautta loppukesääsi! Ja forevär :)
    Heidi

    VastaaPoista
  12. Mulla ei ole ollut varmaan börnistä, minua on vaan vuosikaudet ahistanu. Eka ahisti kun opinnoissa oli niin kiire. Sitten ahisti kun piti alkaa tehä töitä niiden kiireisten opintojen päälle. Sitten vasta alkokin ahistaa kun juttuja alkoi jäädä rästiin enkä saanut opintoja tehtyä. Ahisti niin paljon että tein sitten vain vähän lisää töitä ja vaikka ahisti ne koulujutut niin en tehny niitä. Se vasta ihan helvetisti ahisti kun ihmiset sano, että hei otat vaan ittees niskasta kiinni. Ahisti kun muutettiin toiseen kaupunkiin ja työt loppu. Ahisti kun oli ihan pakko alkaa tehä niitä opintoja loppuun. Ja nyt ahistaa kun valmistuin eikä oo töitä. Ahistaa kun ei oo rahaa enkä voi ostaa ehjiä housuja. Ahistaa jos pääsen työhaastatteluun ja kaikki vaatteet on ihan nukkasia ja housut rikki perseestä ja toiset ei enää mahu päälle. Minä muistan joskus sellaisen ajan kun ei ahistanu, kun oli ihan satalasissa vaan helvetin onnellinen ja kaikki oli kivaa ja helppoo, eikä siitä ole kuin ehkä kuus vuotta aikaa. En ollu enää ees mikään lapsi. Sen jälkeen oon vaan sinnitellyt vaikka välillä ahistaa niin että ei ees tuu itku ja tuntuu että itkee jonnekin sisuskaluihin, tiedätkö että se itku jotenkin valuu sun sisällä jossain mutta ei tuu ulos sieltä mistä pitäis. Vähän niinkuin jonkinlainen henkinen ummetus. Mutta hei, vaikka ahistaa niin mä sinnittelen eteenpäin. Ajattelen että kyllä se on pakko palata se elämä, jossa ei ahista. Enkä haluu kehuskella mutta mulla on ihan (hullu) hyvä mies. Itseasiassa mä vähän ihmettelen välillä, että miten se jaksaa tämmöstä kattella. Mutta sehän se kai on se juttu. Se rakkaus-juttu. Se on kivaa.
    Kiitti sun blogista, sulla on ihana asenne elämään. <3

    VastaaPoista
  13. Hyvä uppaus! Nimimerkki viime kesän bööniksestä yhä toipuva. Tuli tähän samaan sotkuun vielä urakriisi ja avioero eli alan olla nyt oikeastikin ihan blogis kohderyhmää. Ja voisin lukea Mielikuvituspoikaystävän uudestaan ja muistaa ajatella tuota kohta eksää sinä peilinä, jonka silloin yli kymmenen vuotta sitten valitsin ja tarvitsin. ja enää en tarvitse.
    -Tuulis

    VastaaPoista